Se oli siinä. Kuusi vuotta, kolme peliä, useita lisäosia ja lukuisia, lukuisia kuolemia myöhemmin Dark Souls -sarja on vihdoin saanut päätöksensä. Dark Souls 3:n toisen ja samalla kaikista viimeisen lisäosan kunnian sai omakseen The Ringed City. Koska ensimmäinen lisäosa oli pienoinen pettymys, jää uuden DLC:n harteille vielä suurempi vastuu kruunata jo muutoinkin upea pelitrilogia.




Sankarimme maailmojen läpi ja niiden loppuun vievä paketti on selkeästi mittavampi kuin edellinen lisäosa, ja läpipeluuseen voi käyttää helposti lähemmäs kymmenen tuntia – etenkin jos jää hakkaamaan päätään seinään useampaankin kohtaan kuten minä. Ympäristöt ovat tuttuun tapaan upeita, ja koska ollaan paikassa, jonne lukuisat romahtaneet kuningaskunnat kerrostuvat, ovat ne myös kiitettävän vaihtelevia.

Polku etenee totutumpaa suoraviivaisemmin, mutta on sitäkin armottomampi, ja iskee usein silloin kun sitä vähiten odottaa. Olin jo ensimmäisen pomotaistelun loppuvaiheilla hieman pettynyt siihen, kuinka helpolta se vaikutti. Sitten peli näytti kyntensä ja aloitti taistelun toisen vaiheen, sen varsinaisen pomotaisteluosuuden. Kuolin lähes saman tien. Siitäpä sain.


Pomoja on yhteensä neljä, mikä on varsin mukava määrä DLC:lle. Kolme näistä on pakko kukistaa lisäosan läpäistäkseen, ja jokainen on omalla tavallaan kiinnostava. Sarjan viimeiseksi jäävä loppuvastus oli itselleni Dark Souls 3:n pomoista yksi sekä mieluisimmista että vihatuimmista, sen verran monta kertaa jouduin kuolintekstiä ruudullani katsomaan.

Perusviholliset ovat aiempaa useammin väijyksissä ja laumoina kimpussa, joskus jopa häiritsevissä määrin. Niinpä tämä johtaa usein hyvin varovaiseen etenemiseen, jossa yrittää houkutella vihollisia toisista erilleen, sillä heikommatkin viholliset ovat hyvin tappavia heti useamman päästessä yhtä aikaa kimppuun.


Viholliset myös aiheuttavat aiempaa enemmän ympäristön suojien hyväksikäyttöä ja vastusten välttelyä. Eräs vihollistyyppi, enkeli, leijuu jättimäisenä taivaalla ja heittelee pelaajaa kohti tappavia taikasäteitä, kun taas toinen jättimäinen vihollistyyppi loitsuaa mittavia vihollisarmeija-aaltoja, joiden ohi olisi jotenkin hengissä päästävä.



Moninpeliosuudet ovat paikallaan kuten ennenkin, ja hyvä ihmisapuri tekee vaikeimmat pomomatsit huomattavasti helpommaksi – ainakin yleensä. The Ringed City nimittäin esittelee uuden, kiinnostavalta vaikuttavan covenantin. Tähän liityttyään pelaajat voivat tunkeutua vihollisen puolelle yhteen pelin pomomatseista ja näin vaikeuttaa taistelua entisestään. Pelaajan kontrolloima pomovastus on tuttu idea jo Demon’s Soulsista, mutta tällä kertaa mukana on niin NPC-pomo kuin kutsuttuja ihmispelaajiakin. NPC-pomon lisääminen pelaajien rinnalle on hyvä veto, vaikka senkin kanssa taistelun vaikeus riippuu pitkälti pelaajien tasosta.


Lisäosa kasvattaa arvoaan moninpelipuolesta kiinnostuneille toisellakin tavalla, sillä aiemman DLC:n aloittama PvP-taistelu saa uusia areenoita sekä kaivatun salasanasuojauksen kaverimatseja mahdollistamaan. Hyvänä ideana uudet PVP-areenat aukeavat myös Ashes of Ariendalin omistajille, joten pelaajapopulaatio ei hajoa pienempiin sirpaleisiin.


Jos moninpeli ei houkuttelisikaan, on lisäosassa silti rahoille enemmän kuin tarpeeksi vastinetta. The Ringed City ei uudista kaavaa merkittävästi, mutta sotkee soppaan kuitenkin tarpeeksi uutta sisältöä ja muutaman pienen uuden tempun. Ja mikä tärkeintä, se lopettaa sarjan tyylikkäästi – tai kuten asiaan kuuluu, sydän hakaten ja iso virne kasvoilla, mutta pienen kaihon pistoksen tuntien. Se oli siinä.

Lyhyesti: Vihoviimeinen Dark Souls -lisäosa kruunaa pelisarjan tarjoamalla paljon uutta, paljon tuttua, ja rutkasti armottomuutta.

Hyvää: Useita upeita alueita, kiitettävästi uutta sisältöä, kiinnostavia pomoja, paljon kuolemaa
Huonoa: Melko suoraviivainen ja turhan paljon joukkohyökkäyksiä