Alun perin pelijameilla syntynyt FRU on pulmapeli, jossa pelaaja laittaa kirjaimellisesti peliin koko ruumiinsa. Pelihahmon tulisi päästä kulkemaan eteenpäin ruudun mittaisissa kentissä, mutta turhan leveät kuilut, korkeat seinämät ja muut esteet eivät tätä salli. Niinpä pelaajan tulee asettua Kinectin eteen, jolloin pelaajan jättimäinen varjo siirtyy peliruudulle. Varjo paljastaa piilotettuja tasoja, poistaa kohdaltaan esteitä tai muuttaa kenttää jotenkin muuten. Yksinkertaisimmillaan pelaaminen tarkoittaa seisomista oikeassa kohdassa, jonka jälkeen pelihahmon voi ohjata maaliin, mutta pelin monimutkaistuessa tarvitaan myös omituisissa asennoissa tasapainoilua ja hahmon mukana liikkumista.

Idea on hauska, ja vaikka keho-ohjaus ei suinkaan ole uusi juttu, on Kinectin käyttötapa kieltämättä kekseliästä. Suurimman osan tasoista läpäisee nopeasti, mutta joukossa on myös lukuisia haastavia ongelmia, jotka vaativat joko luovuutta tai notkeaa ja nopeaa liikkumista. Peli jakautuu neljään osaan, joista jokaisessa on omat jipponsa, joten pelin lyhyen keston aikana ei tunnu, että se jäisi pitkäksi aikaa paikoilleen.


Hauskasta ideasta huolimatta FRU:n isoin kompastuskivi on se, ettei kameran edessä keikistely ole läheskään aina hauskaa, varsinkaan kun samaan aikaan pitäisi ohjata pelihahmoa ohjaimella. Ongelmaa on helpotettu siten, että ohjainta pystyy halutessaan käyttämään yhdellä kädellä, mutta yhtäaikainen ohjaaminen ja oikeissa asennoissa seisominen on tästä huolimatta usein melko epämukavaa. Vaikka peli toimii yksinpelinä, muuttuukin se askeleen paremmaksi, kun mukaan liittää yhden tai useammankin pelaajan. Tällöin kaverukset voivat vaihdella rooleja siten, että yksi ohjaa hahmoa, toinen koittaa tasapainoilla oikeissa asennoissa, ja muut nauravat vieressä.






Samuel on rikas, ylimielinen ja laiska. Kun tyttöystävä saa viimein retkusta tarpeekseen, päätyy mies monen onnettomuuden kautta rekan alle ja Helvettiin. Helvetissäkin Samuelilla sattuu varallisuutta riittämään, joten Kuolema päättää pistää vedon pystyyn: Jos mies onnistuu selviämään päivän täysin manuaalisesti, pääsee hän jatkamaan elämäänsä maan päällä normaalisti. Maksuksi Kuolema vaatii Samuelin sielunpalaset, Helvetin valuutanvastineet.

Manuaalisuus on hyvin konkreettista: Samuelin on keskityttävä ja liikutettava jokaista ruumiinosaansa tietoisesti erikseen voidakseen tehdä yhtään mitään. Sen lisäksi että jokaista raajaa liikutetaan erikseen, on pelissä myös nappi sisäänhengitykselle, uloshengitykselle, silmien räpyttämiselle, selkärangan oikomiselle ja pään kääntämiselle. Niinpä sen lisäksi, että keskittyy liikuttamaan jalkoja vuorotellen kompuroimatta, tulee muistaa tasaisin väliajoin hengitellä, tai pyörtyy. Näillä eväillä Samuelin on silti selvittävä vuorokauden ajan, jotta palautuminen elävien kirjoihin onnistuisi. Ja jotta homma ei olisi liian helppoa, juuri tämä on tietenkin se päivä, jolloin robotit kääntyvät ihmiskuntaa vastaan.


Manuel Samuel on omituinen, persoonallinen ja hauska. Siinä Kuolema on rahanahne skeittari, joka yrittää liehitellä Sotaa, ja Saatana iso vuohi, jonka huumorintaju ei aina Kuoleman tempuille lämpene. Pelimekaniikat ovat nekin paperilla hauskat, mutta käytännössä nappien managerointi ei jaksa kovin pitkään viehättää. Erityisen haastavaksi ja sekavaksi homma menee kaksinpelissä, jossa pelaajat kumpikin hallitsevat tiettyjä osia Samuelin ruumiista. Yhdessä sekoilu naurattaa hetken, mutta koko peliä se ei jaksa kantaa. Lyhyt peli jättää päällimmäiseksi ihan positiiviset fiilikset, mutta samalla on ihan tyytyväinen, että peli on ohi.






Jackbox Games on tuttu hauskoista bilepeleistään, joissa pelaajien ohjaimina toimivat heidän omat puhelimensa, tablettinsa tai tietokoneensa. Mukaan liitytään helposti selaimen kautta lyhyen koodin avulla, minkä jälkeen peli pyörii päänäytön lisäksi laitteiden näytöillä mahdollistaen monenlaista moninpeliä. Uusin paketti, Jackbox Party Pack 3, tarjoaa yhteensä viisi peliä iltojen ratoksi.

Pelien viihdearvo vaihtelee keskinkertaisesta huippuhauskaan. Esimerkiksi Fakin’ It arpoo yhden pelaajista huijariksi ja antaa kaikille muille yksinkertaisen tehtävän, esimerkiksi tietyn, parhaiten kuvaukseen sopivan pelaajan osoittamisen sormella. Huijari yrittää suorittaa tehtävän seuraamalla ja matkimalla muita tai arvaamalla, jolloin muiden pelaajien tehtäväksi jää spekulointi huijarin löytämiseksi. Vaikka jonkinlaista selittelyä ja syyttelyä peli nostaakin, jää se melko laimeaksi.


Sen sijaan Trivia Murder Party, jossa pelaajat vastailevat triviakysymyksiin, yrittävät säilyä hengissä ja paeta ensimmäisenä talosta, viihdytti charmikkaalla kauhuteemallaan. Suosikikseni nousi kuitenkin Tee K.O., paitojentekopeli, jossa ensin piirretään kuvia ja sitten keksitään lyhyitä tekstinpätkiä. Kierroksen jälkeen kukin pelaajista saavat satunnaisesti muiden pelaajien tekstejä ja kuvia, ja luovat hauskimmista yhdistelmistä paitoja, joista sitten etsitään ja äänestetään voittajat. Yksinkertaisuudestaan huolimatta Tee K.O. jaksaa pitää komiikkaa yllä useammankin kierroksen ajan, ja tehdyt luomukset voi jopa teettää ja tilata itselleen.

Pelistä riippuen pelaajia mahtuu mukaan 1-8 henkeä, mutta parhaimmillaan ne ovat 4-8 hengen porukassa. Yleisöksi voi liittyä jopa 10 000 katselijaa, joilla on myös aktiivinen rooli esimerkiksi äänestyksissä tai mielipidemittauksissa. Siten peli onkin optimaalinen striimauksiin ja muuhun julkisempaan pelaamiseen. Kaikilla paketin peleistä on oma tyylinsä, ja ne onnistuvat niissä erinomaisesti. Esimerkiksi Trivia Murder Partyn visuaalisuus yhdistää söpöyttä ja kauhukliseitä toimivalla tavalla, kun taas Tee K.O. leikittelee onnistuneesti metallimusiikkiteemalla. Paketti tarjoaakin laadukasta, yksinkertaista ja viihdyttävää sisältöä niin hetken taukopelaamiseen kuin pidempiin illanistujaisiinkin.