Claire vaikuttaa ensi alkuun kiinnostavalta. Retrotyylisessä, kaksiulotteisessa kauhupelissä näkyvät selkeät Silent Hill -vaikutteet. Nuori tyttö oleskelee sairaalassa, jossa hänen koomassa oleva äitinsä on potilaana. Sairaala kuitenkin muuttuu painajaismaiseksi paikaksi, jossa hirviöt vaanivat ja jonka sokkeloisiin käytäviin eksyy.


Tehtävänä onkin navigoida sairaalan käytäviä ja huoneita tehtäviä suorittaen ja äitiä etsien. Vaikka pelaajalla on kartta apunaan, tavoitealueille kulkemista hankaloittavat lukuisat lukitut ovet ja tukitut käytävät. Vielä enemmän sitä kuitenkin vaikeuttavat silloin tällöin ilmestyvät hirviöt. Mitään taistelukeinoja Clairella ei ole, joten hirviön ilmestyessä ainoa keino on piiloutua tai paeta. Piilopaikkoja ei ihan joka huoneesta löydy, ja koska hirviö seuraa perässä huoneesta toiseen, on sen kannoilta karistaminen usein turhauttavaa puuhaa. Pelin suurin heikkous pelimekaniikkojen puolella onkin juuri tämä: hirviöistä ei muodostu jännittävä ja pelottava asia, vaan turhauttava hetki, joka lähinnä ärsyttää. Tämä on iso puute kauhupelissä, joka nojaa tunnelmaan.

Se, mikä tekee pelistä kuitenkin toisinaan lähes pelaamiskelvottoman, ovat sen lukuisat bugit. Joskus esimerkiksi huoneen reunat bugaavat, ja hahmo pystyy ainoastaan kulkemaan ulos pelialueelta pääsemättä sinne enää takaisin. Ainoa keino on lopettaa ja ladata peli, jolloin joutuu pelaamaan joskus pidemmänkin pätkän samoja kohtia uudelleen. Kun tämä tapahtuu kerran, se on ärsyttävää, mutta kun se tapahtuu samassa kohtaa pari kertaa putkeen, on se lähes pelin rikkovaa.


Toinen vielä oudompi bugi tapahtui vaikeustasossa tallennusten ja latausten välillä. Aloitin ensimmäisen pelikertani normaalitasolla, mutta myöhemmin huomasin, että latauksen vaikeustaso oli muuttunut vaikeimmaksi mahdolliseksi. Epävarmana siitä, muistinko valintani väärin, aloitin uuden pelin helpoimmalla vaikeustasolla. Tälle lataukselle tapahtui kuitenkin sama, ja olin jälleen jumissa nightmare-vaikeustasossa. Kun moni muukin asia oli pielessä, jäi peli tämän jälkeen pölyttymään virtuaalikirjastoon, ja sinne saa jäädäkin.





Videoball jatkaa nopeatempoisten ja kaoottisten moninpelien voittokulkua tuomalla valikoimiin näennäisen yksinkertaisen pallopelin. Pelaajat ovat nuolia, joiden tehtävänä on saada palloja vastapuolen maaliin ja näin kerätä tarpeeksi pisteitä voittaakseen pelin. Palloa ei kuitenkaan kosketa suoraan, vaan ampumalla sitä erikokoisilla kolmioilla. Kolmion koko riippuu siitä, kuinka pitkään pelaaja painaa laukausnappia pohjassa, ja kolmion koosta taas riippuu, kuinka nopeasti pallo liikkuu, kun kolmio siihen osuu. Suurin kolmio lähettää pallon huippuvauhdilla eteenpäin.


Jos pelaajaan osuu kolmio tai pallo, menettää tämä hetkeksi hahmonsa hallinnan. Niinpä tärkeää onkin se, että pallojen liikuttamisen lisäksi osa pelaajista häiritsee vastapuolen puolustajia samalla, kun joku vie palloa maaliin. Tämä synnyttää mielenkiintoista taktikointia ja nostaa joukkueen yhteen pelaamisen korkeaan arvoon.

Mielenkiintoista on myös se, että tietokonepelaajilla on omat strategiansa; yksi on maalintekijä, toinen puolustaja, kolmannen tehtävä on häiritä muita pelaajia kaikin keinoin ja niin pois päin. Niinpä AI-pelaajien kanssa pelatessa voi joukkuettaan muodostaessa yrittää rakentaa sen mahdollisimman tasapainoiseksi ja omaa pelityyliään tukevaksi. Eri kokoonpanoilla pelatessa huomaa nopeasti, kuinka paljon erilaiset tyylit vaikuttavat pelin kulkuun.


Moninpeliä voi pelata niin lokaalina kuin netissäkin, minkä lisäksi taitojaan voi hioa jatkuvasti vaikeutuvissa arcade-moodin haasteissa. Maksimissaan kentälle mahtuu kuusi pelaajaa, mutta tällöin homma menee kuitenkin jo niin kaoottiseksi, ettei se ole aina hauskaa. Oman pelaajansa hukkaa myös turhan helposti, sillä oman joukkueen nuolet eroavat toisistaan hyvin vähän. Videoball ei ole myöskään niin aloittelijaystävällinen kuin monet kasuaalimmat mättöpelit. Se löytäneekin yleisönsä omistautuneemmista taitopelaajista, joiden kärsivällisyys riittää opetteluun kaoottisissa ja alkuun turhauttavissakin olosuhteissa.





Tämä peli tuli itselleni arvosteluun Horse Racing 2037 -nimellä, ja kovasti toivoin, että kyseessä olisi ollut härö tulevaisuusratsastelu. Olikin pienoinen pettymys, kun koodi oli lunastettu ja oikeaksi nimeksi paljastui Horse Racing 2016. Pettymyksen kokee myös, jos kuvittelee käsillä nyt olevan jonkinlainen realistinen ratsastuspeli, joka on viilautunut vuosi vuodelta kuin fifat ja änärit ikään.


Mekaniikat ovat yksinkertaiset, mutta hämmentävän huonot: hevonen kulkee kun rämpyttää yhtä nappia, hyppää kun painaa toista ja juoksee hetken nopeampaa raipan vauhdittamana kun painaa kolmatta. Liian ahkera raippakäsi uuvuttaa ja kaataa hevosen, ja niinpä pelin ideana onkin koettaa ylläpitää ja säännöstellä staminaa ja vauhtia koko matkan ajalle. Tämä taas on hyvin, hyvin tylsää. Kisoja on kolmentyyppisiä: on perusravia, aitoja ja aikakisoja. Peli koostuu kymmenestä kaudesta, joissa on jokaisessa viisi kisaa, mutta nämä kolme kisatyyppiä toistuvat niissä yhä uudelleen ja uudelleen samanlaisina. Maisemat vaihtuvat, mutta kun pelin grafiikat lähinnä huvittavat ja hämmentävät alkeellisuudellaan, ei tästä varsinaisesti lisäarvoa irtoa.


Pelin viihdearvosta kertonee jotain sekin, että esimerkiksi puoleen väliin peliä on päässyt vain noin 1 % kaikista pelin omistajista. Tämän saavuttaminen vaatisi siis ehkä noin tunnin verran pelailua, mutta hevostelu on uuvuttanut pelaajat jo paljon ennen sitä, enkä heitä siitä syytä. Paljon on huonoja latauspelejä tullut pelattua, mutta tämän kohdalla lähinnä hämmentää, miten tämä on Xboxille asti ehtinyt. Se on niin tylsä, ettei siitä oikein saa edes iloa huonojen pelien iltaan. Ei jatkoon.