Pharaonic on Dark Souls -suosion hedelmiä. Se on ottanut reippaasti sarjan elementtejä ja muuntanut ne sivusta kuvatuksi, yksinkertaiseksi toiminnaksi. Esimerkiksi Salt and Sanctuary on osoittanut, että homma voi toimia hyvin näinkin, mutta Pharaonicissa on mennyt liian monta asiaa pieleen, jotta se yltäisi samaan.

Pharaonicin visuaalisuus luo mielikuvia lastenpeleistä, eivätkä vaikeus ja jatkuvat kuolemat istu tähän tyyliin hyvin. Myös äänimaailma on vähintäänkin laimea, ja aina esimerkiksi kuvakaappausta ottaessa taisteluäänet katosivat täysin. Esikuvien tunnelmasta jäädään selkeimmin jälkeen pomotaisteluissa, joiden vaisu musiikki ja ääniefektit takaavat sen, että ne ovat hyvin kaukana eeppisestä.


Haastavuus vaatisi mekaniikoilta erityistä tarkkuutta ja laatua, joihin ei olla ylletty. Iskua väistettäessä miekka menee usein selvästi hahmosta ohi, mutta osuu silti. Toisinaan taas tilaa taisteluille on ihan liian vähän, sillä peli pakottaa pelaajan usein pysymään liian pienellä alueella. Pomojen sijaan vaikeimmat paikat ovat väijytyksissä, jolloin näennäisen tyhjälle kadulle hyppää yllättäen lauma vihollisia. Näitä on kuitenkin aivan liikaa, jotta ne tuntuisivat mitenkään yllättäviltä, ja niiden löytyminen joka suoralta lähinnä turhauttaa. Tämänkaltaiset turhauttavuudet yhdistettynä tylsään tunnelmaan ja hiomattomiin mekaniikkoihin luovat kokonaisuuden, joka on kyllä pelattava, muttei erityisen nautittava.






Jos Pharaonic kulki Souls-pelien jalanjäljissä, niin Turing Test on selkeästi hakenut oman innostuksensa Portal-sarjasta. Päähahmo Ava Turing matkustaa Jupiterin kuulle, johon rakennetun tutkimuslaitoksen henkilökunta on kadonnut. Edetäkseen rakennuksessa ja selvittääkseen katoamisia Avan on ratkottava lukuisia pulmia. Seurana ja tarinankertojana kulkee tekoäly, T.O.M., ja työkaluna toimii ase, jolla voi siirtää sähköisiä varauksia paikasta toiseen. Suurin osa pulmista vaatii sähkön manipulointia siten, että oikeat ovet avautuvat tai oikeat hissit toimivat oikeaan aikaan.


Palikoista on saatu koottua keskinkertainen puzzle-peli, jonka lukuisat pulmat muuttuvat ja kehittyvät matkan varrella, mutta niin vähän, että haastetta saa etsiä kovin pitkään. Suurin osa kymmenistä ongelmista on hyvin yksinkertaisia ja ratkeavat hetkessä. Ja vaikka pelaajan eteneminen on nopeaa, avautuu tarina hyvin hitaasti. Yleensä T.O.M.in ja Avan keskustelut ovat melko tylsää kuunneltavaa, eivätkä osaltaan motivoi jatkamaan sen enempää kuin itse pulmatkaan. Pelistä puuttuu toisin sanoen kaikki se kekseliäisyys ja persoona, jota esimerkiksi Portal oli tulvillaan.






Free-to-play-pelit ovat kehittyneet vuosien saatossa melkoisesti. Markkinoilta löytyy lukuisia menestyneitä esimerkkejä, jotka tienaavat, mutteivat tyrkytä mikromaksuja ja joiden pelaaminen on hauskaa ja mielekästä sekä ilmaiseksi että rahan kanssa. Markkinoilta löytyy myös lukuisia muunlaisia esimerkkejä – sellaisia kuin Happy Dungeons.

Happy Dungeons on sarjakuvamainen luolastomättö, jossa kuljetaan tehtävien läpi taistellen vihollislaumoja vastaan. Pelin alkupuolen tehtävät ovat kuitenkin pitkään triviaalin helppoja, sisällöttömiä ja tylsiä. Jossain vaiheessa haaste alkaa pikkuhiljaa kohota, jolloin kuolematkin ovat mahdollisia. Tällöin voi joko maksaa pelin rahalla ostettavaa valuuttaa tai aloittaa tehtäväsarja alusta. Tehtäviin saa mukaan maksimissaan kolme muuta pelaajaa, mutta jo yhdenkin mukaantulo jakaa ruudun kiinteästi neljään osaan. Tämän jälkeen on hyvin hankala seurata mitä omassa täynnä olevassa ruudunneljänneksessä oikein tapahtuu.


Luolastoja kolutessa löytää pilvin pimein varusteita ja esineitä, joskin suurin osa näistä on roskaa. Kaikeksi onneksi näitä voi kuitenkin käyttää muiden varusteiden parantamiseen tai myydä pois. Parempia varusteita saa korteista, joista heikompia voi ostaa pelissä tienattavalla valuutalla, parempia taas saa rahalla. Kauppapaikka on muutenkin täynnä monenlaista ostettavaa, joten peliin saa helposti tuhlattua rahansa niin halutessaan. Itselle jo arvokkaan ajan menetys tylsään ja mitäänsanomattomaan peliin oli ihan tarpeeksi.