The Final Station täyttää koko kliseisten indiepelien bingokortin. 2D-maailma? Löytyy. Tavaroiden craftausta materiaaleista? Totta kai. Selviytymismekaniikkoja? Jep, jep. Minimalistinen juoni unenomaisella soundtrackilla? Epäilemättä. Pikseligrafiikkaa? Totta mooses. Tästä kaikesta huolimatta The Final Station onnistuu ihastuttamaan oman aikansa, kompastumatta kertaakaan pahanpäiväisesti kliseisiinsä.


The Final Station esittelee vaihtoehtoisen tulevaisuuden, jossa salaperäinen hyökkäys ajoi ihmiskunnan sukupuuton partaalle sata vuotta takaperin. Hyökkäyksestä ajan saatossa toipunut ihmiskunta on ehtinyt palata harmaaseen arkeen, kunnes historia alkaa yhtäkkisesti toistaa itseään. Viimeisenä veturinkuljettajana pelaaja pakotetaan kulkemaan läpi hyökättyjen asutuskeskusten, pelastaen eloonjääneitä ja suorittaen tehtäviä parhaansa mukaan.

Konduktöörileikin surkeimmaksi puoleksi osoittautuu pelin itseääntoistava rakenne. Konnari saapuu uuteen kaupunkiin, nuohoaa pelialueen materiaalien, eloonjääneiden sekä etenemisen mahdollistavan koodin perässä, ja palaa junalle seuraavaa kaupunkia varten. Vaikka The Final Station yrittääkin sekoittaa pakkaa esittelemällä uusia ympäristöjä - kuten pilkkopimeän aseman - pelin rakenne toistaa itseään tylsistymiseen saakka. Vaihtelevaisuutta löytyy lähinnä pelin narratiivista ja selviytymismekaniikoista: ajoittain raiteilla kuljetaan armeijan velvoittamana, toisinaan altruistisista motiiveista. Hienovaraisia mysteerejä sisältävä tarina pysyy kantavana voimana, erityisesti pelin tunnelman pohjautuessa vahvasti narratiivin voimaan. Selviytymismekaniikat tuovat omat laakapallonsa fiiliksiin: ammusten ja lääkepakkausten määrästä riippuen seuraavalle asemalle saapumista voi odottaa joko kauhusta kankeana tai itsevarmuutta uhkuen.


Konduktöörin työ ei ikinä lopu; edes junan puksuttaessa ei ole aikaa lepäillä. Siinä missä kaupungeissa samoaminen tapahtuu omalla tahdilla, raiteilla liikkuessa The Final Station muuttuu miltei minipeliksi. Junan useat eri osat uhkaavat ratketa liitoksistaan, jolloin pelaajan täytyy juosta jatkuvasti junan päästä päähän, väännellen vipuja ja käännellen namiskoja. Kun päälle lyödään uusavuttomat junamatkustajat, joita täytyy lääkitä ja ruokkia, suvantokohdiksi kuviteltavat matkustushetket muuttuvat uuvuttavaksi ryntäilyksi. Poukkoilu olisi jo itsessään turhauttavaa, mutta ärsytystä lisää pelin tapa elävöittää maailmaa junamatkojen aikana. Matkustajat juttelevat ja pohtivat pelin tapahtumia jatkuvalla syötöllä, mutta pelaaja ei ikinä ehdi osallistumaan keskusteluihin.

The Final Station on pätevä peli, joka ei kuitenkaan täysin tiedä mitä se yrittää olla. Pelin narratiivinen ja tunnelmallinen vahvuus kannattelee läpipeluuta, joka yrittää jatkuvasti tasapainotella tarinan, itseääntoistavan rakenteen sekä kliseisten mekaniikkojen välillä. Aina kun tarina kaipaisi hiljaisuutta ja rauhaa, pelaaja pakotetaan jojoilemaan junassa; vastaavanlaisesti jännitystä ja kasvavia panoksia vaativat tilanteet lässähtävät usein antiklimaattisiksi. Täysi susi The Final Station ei missään nimessä ole, mutta mekaniikkojen ja tapahtumien hienosäädöllä kokemus olisi saattanut olla vieläkin ansiokkaampi; tällaisenaan The Final Station on mielenkiintoinen, mutta epätasainen sekä mekaniikoiltaan nähty seikkailu.





Kerbal Space Program (KSP) on kärkkynyt Steamin etusivulla jo vuosien ajan Early access -julkaisuna. Keväällä virallisesti päivänvalon nähnyt KSP siirtyy nyt myös konsolien maailmaan, mutta siirros ei tapahdu täysin ilman ongelmia. Nimensä mukaisesti Kerbal Space Program keskittyy avaruuden valloittamiseen; tieteen nimeen vannovassa pelissä stratosfääriä ei läpäistä millä tahansa, purkalla kasatulla nuhapumpulla, vaan aimo annos peliajasta kuluu oman pikku raketin hienovaraiseen säätelyyn sekä kokoamiseen.


Heti alkuun voidaan todeta, että Kerbal Space Programia on mahdotonta suositella tavispelaajalle. Kyseessä on ennen kaikkea insinöörimielisille suunnattu, hyvin vaativa leikkikalu oman NASAn kokoamiseen. KSP:n omintakeisuus syntyy pelimaailmasta, joka noudattaa fysiikan lakeja, kumartaen ainakin näennäisesti realismin nimeen. Jos Newtonin nimi tai taulukoiden tuijottelu aiheuttaa lähinnä vilunväristyksiä, kannattaakin KSP ohittaa suosiolla. Haastetta kaihtamattomille Kerbaalit tarjoavat useamman pelimuodon verran alusten nikkarointia, avaruustehtävien suunnittelua ja tyhjyydessä seilaamista.

KSP:n pelimuodot pyrkivät tarjoamaan erilaisia kokemuksia erilaisiin nälkiin. Sandbox-nimellä kulkevassa hiekkalaatikossa raketinrakennus onnistuu saman tien, ilman rajoituksia; Science-pelimuodossa edetään osa kerrallaan etappeja saavuttamalla, ja viimeisenä Career-pelimuotoon uppoavat saavat osakseen ns. täysvaltaisen kokemuksen, mihin kuuluu kaikkea tehtävien suorittelusta grindaukseen sekä avaruuden hitaaseen valloittamiseen, askel askeleelta. Pelimuodoista saa irti juuri niin paljon kuin niihin uhraa aikaa ja ajatuksia: hiekkalaatikossa nopeasti väkerretty luotain ei ilahduta lähellekään niin paljoa kuin tuntikausia hienosäädetty raketti, mutta on kauttaaltaan toinen kysymys, onko hienosäätäminen siihen käytetyn ajan arvoista.


Porttaus konsolipuolelle ei ole onnistunut ilman ongelmia. Padilla ohjaaminen on tuskallisen hidasta, eikä ohjaus muutu missään vaiheessa luonnolliseksi. Kerbalissa on yksinkertaisesti liikaa nappeja ja komentoja, että ne voisi siirtää simppelisti näppistä rajatumpaan muotoon, eikä konsoliohjaimen tatit ole tarpeeksi tarkkoja kursorin liikuttelemiseen. Lisäongelmia aiheuttavat pelin tekstilootat, joiden sisältämät tekstipätkät ovat niin pienellä fontilla, että tarkkasilmäisinkin pelaaja saa työntää nenänsä televisioruutuun epätoivoista tihrustelua varten. Muutenkin KSP on visuaalisesti varsin mitäänsanomaton. Autiot, yksityikkoiset alueet eivät suoranaisesti aiheuta ihastusta.

Kerbal Space Programin arvosteleminen on aika mahdotonta hommaa, sillä kyseessä on ennen kaikkea fysiikkalelu. Jos fysiikan lakien kanssa painiskelu ja oman avaruusaluksen rakentelu tuntuu jännittävältä puuhastelulta, Kerbal on kokeilemisen arvoinen tekele. Jos taloudesta kuitenkin löytyy konsolin lisäksi pelikelpoinen tietokone, kannattaa padi jättää tämän pelin kohdalla pölyttymään.





Rivals of Aetherin ennakkoversio antaa esimakua myöhemmin julkaistavasta mätkinnästä. Simppeliin retrokuoriin kääritty Rivals of Aether tarjoaa kahdesta neljälle pelaajalle helposti omaksuttavan, mutta hitaasti mestaroitavan 2D-tappelupelin.


Ennakkoversion perusteella turhat hössötykset on jätetty väliin: pelaajat noukkivat monsterinsa vajaasta kymmenestä vaihtoehdosta, sitten valitaan tantere taistelulle ja mättäminen alkaa. Jos kaveria ei löydy kotisohvalta, vastustaja löytyy vaihtoehtoisesti netin kautta tai tekoälystä. Ohjauspuoli tukee kuitenkin vain näennäisesti pelin suoraviivaista luonnetta. Sattumanvaraisella nappien hakkaamisella selviää kyllä aluksi, mutta Rivals of Aetherin taistelu pohjautuu comboihin ja tarkkaan ajoitukseen. Vaikeampien vastusten edessä iskujen, erikoisiskujen ja blokkausten täytyy mäjähtää juuri eikä melkein ajallaan. Vaativuus tuntuu kuitenkin olevan ristiriidassa pelin perusluonteen kanssa: Rivals of Aether tuntuu pienimuotoiselta bilepeliltä, joka käynnistetään lyhyitä, kavereiden kesken pelattavia sessioita varten, mutta pelin oikeaoppinen pelaaminen vaatii kunnon harjoittelua.

Tarinamoodittomassa ennakkoversiossa fokus oli taistelumekaniikoiden ja taistelijoiden testaamisessa. Rivals of Aether onnistuukin erottumaan nyrkkitaistelijoilla edukseen; mukana ei ole yhtäkään kliseistä, mustaan pukeutunutta ninjaa tahi kääreisiin vuorattua kung fu-kaveria. Rosterin mielikuvituksellisuus on omaa luokkaansa: vaihtoehdoista löytyy niin hännällä läimivää miekkavalasta kuin tuli-iskuja käyttävää jalopeuraa. Miellyttävästi hahmojen liikerepertuaarit vastaavat designin omaleimaisuutta.


Pikselimätkinnän myyntiversio tulee sisältämään yksinpelin ja perinteisen 1v1 ja 2v2 -tappelumoodin lisäksi myös survival-pelimuodon. Ennakkoversion perusteella on mahdotonta sanoa, miten pitkäaikaista hupia Rivals of Aetherista saa revittyä irti, mutta tylsäksi tai harmaaksi peliä ei voi sentään haukkua. Värikkäät pikseligrafiikat ja mielikuvituksekkaat taistelijat luovat sopivan leikkisän fiiliksen peliin, missä kaulahuiviin vuorautunut lintu mätkii valasta.