V2.fi ennakoi: PlayStation VR
Virtuaalielämyksiä kohtuuhintaan joka kotiin
Torstaina julkaistaan kauan odotettu virtuaalitodellisuusmarkkinoiden kolmas kulmakivi, Sony PlayStation VR. HTC Viven ja Oculus Riftin vaatiessa kalliiden lasien lisäksi erinomaisen kallista tietokonerautaa, on PSVR:ää alustavasti pidetty sinä laitteena, joka lyö virtuaalitodellisuuden lopullisesti läpi ja syvän kansan olohuoneisiin. V2.fi vietti ennakkoon laitteen ja sen demojen kanssa puolitoista tuntia.
Jos kilpailijat ovat mustia möykkyjä, on PlayStation VR niiden rinnalla raikas tuulahdus tieteisfantasiaa vaaleine pintoineen ja sinisenä hohtavine ledivaloineen. Vaikka silmikko näyttää isommalta kuin muut VR-lasit, tekee sen pyöräilykypärämäinen rakenne siitä kevyehkön. PSVR asetetaan päähän kolmessa vaiheessa, ensin avataan pään ympäri menevän pannan lukko ja venytetään se sopivan kokoiseksi, sitten silmien edessä oleva osio siirretään kiinni nenään ja lopuksi takaraivolle päätyvästä osasta voi vielä pyörittää kiekkoa, jolloin laite kiristyy tukevasti päähän. Jostain syystä toisinaan en löytänyt heti sopivaa kiristystä, vaan laitetta tuli kallisteltua useampaan kertaan, ennen kuin sopiva kulma löytyi.
Sonyn insinöörit ovat tehneet hyvän ratkaisun siinä, että osa ‘koneistosta’ on tosiaan sijoitettu takaraivolle, joten PSVR:n silmikon paino jakautuu hyvin koko pään kattavaksi, eikä paina liikaa nenää/kasvoja. Pienenä haittana havaitsin, että koska hölkkäsin päivällishampurilaiselta testipaikalle melkoisen tiivistä tahtia, parin ensimmäisen demon aikana lasit höyrystyivät nopeasti. En tiedä sitten miten käy pelien kanssa, joissa joutuu enemmän liikkumaan. Nyt kokeilluissa joko seistiin jotakuinkin paikoillaan tai istuttiin tuolilla.
PSVR käyttää silmikon lisäksi hyödykseen tietenkin PS4:n ohjainta, sekä PlayStation-kameraa. Lisäksi laatikosta voi kaivaa PS Move -ohjaimet, jotka tuovat joihinkin peleihin lisäulottuvuuden - tai käytännössä jopa vaativat ne pelielämykseen. Kameraa ja Move-ohjaimia ei 450 euron peruspaketissa tule, joten ellei niitä komerosta löydy, pitää lompakkoa kaivaa lisää. Lisäksi PSVR:n mukana tulee nappikuulokkeet ja prosessointiyksikkö (ei siis prosessoriyksikkö), joka jakaa kuvaa lasien lisäksi televisionäytölle. Se on yllättävän ison kokoinen mokkula, joka vaatii hieman lisätilan raivausta konsolihyllyyn.
PlayStation VR -lasien resoluutio on Full HD (1920x1080), joka sitten puolitetaan kahdelle silmälle. Tämä tarkoittaa sitä, että niin sanotusti “kulmia näkyy”; eli varsinkin kun pelissä ollaan paikoillaan, alkuruuduissa tai valikkoruuduissa, pikselien sahalaidat erottaa selvästi. Moisesta saattavat kultasilmät älähtää, mutta heti kun päästään liikkeelle, ei asiaan juurikaan kiinnitä huomiota. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että useimmat näytetyistä demoista olivat grafiikoiltaan kohtuullisen simppeleitä, eli miljoonia polygoneja ei verkkokalvoille syydetty. Odotankin mielenkiinnolla, miltä esimerkiksi Rise of the Tomb Raider tai Arkham VR näyttävät PSVR:llä.
Tässä lyhyesti tunnelmia testaamistani PSVR-demoista, joiden kestot vaihtelivat noin viidestä minuutista kymmeneen.
Ocean Descent (osa PlayStation VR Worlds -demopakettia)
Virtuaalinen elämys, joka jäi oikeastaan puolitoistatuntisen vahvimmaksi ja ulkoasultaan komeimmaksi. Pelaaja ei tee mitään, vaan ainoastaan seisoo häkissä, joka lasketaan meren syvyyksiin kaloja katselemaan. Syvyysvaikutelma on aistimuksia herättävän mainio sekä kalojen yksityiskohdat komeita, ja kun lopun “yllätysmomentin” myötä osa häkistä katoaa meren syvyyksiin, alkoi oikeasti huimata. Erinomainen esittelypätkä PSVR:n ominaisuuksille ja ohi uivista rauskuista tuli mieleen ykköspleikkarin Manta Ray -demo.
The London Heist (osa PlayStation VR Worlds -demopakettia)
London Heist esittelee taas Move-ohjainten käyttöä. Pelaaja istuu ryöstön jäljiltä pakoauton pelkääjän paikalla ja autossa voi säädellä radiota, ovea, ilmastointia sun muuta, kunnes pahikset hyökkäävät kimppuun moottoripyörillä ja autoilla hurjastellen sekä pyssyillä räiskien. Omaan käteen isketään Uzi ja toisella kädellä siihen syötetään lisää lippaita. Toiminta on ihan hauskaa, kunnes alkaa huomata, kuinka simppeliä ympäristö on ja kuinka samanlaiselta jokainen vihollinen näyttää. Lyhyehkön demon lopussa tarinan luvataan jatkuvan, joten odotellaan.
DriveClub VR
DriveClub VR oli kollegoiden puheiden perusteella eniten odottamani kokemus ja demotuista elämyksistä eniten oikea peli. Kolmen kierroksen kisaan sai valita kolmesta autosta, joista loikkasin formulamaiseen BAC Monoon. En tiedä, kuinka suuri auto todellisuudessa on, mutta siellä virtuaalisesti istuminen tuntui kylpyammeessa oleskelulta - kaikki oli hieman liian suurta itseeni nähden. Lisäksi tuntui epämukavalta pitää peliohjainta edessä ‘rattimaisessa asennossa’, vaikka aivot niin väkisinkin halusivat tehdä. DriveClub VR ei näytä niin yksityiskohtaiselta kuin vakioversio, muttei rumaltakaan. Tähän kun saisi liikkuvan tuolin, ratin ja vaikka tuulettimen puhaltamaan kasvoille! Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut ehkä ottaa vielä kisan uudestaan, niin olisi oppinut paremmin siihen, että mutkiin voi oikeasti kääntää päätään, eikä tarvitse tönöttää nenä suoraan eteenpäin, kuten kotisohvalla on tottunut.
EVE: Valkyrie
Toinen ‘oikea peli’ esitellyistä oli lyhyt EVE: Valkyrien avaruustaisteludemo. Pelaaja istuu avaruusalukseen, joka singotaan asemalta keskelle vihamielisten alusten hyökkäystä. Tässäkin immersiota rikkoi hieman se, että alus tuntui “liian isolta”, mutta muuten näkymät olivat ainakin kauempaa katsoen varsin komean massiivisia ja vatsanpohjasta nipistäviä, kun vihollisia jahtasi 180 asteen y-akseli-käännöksiä tehden. Lähempänä jättialuksia saattoi havaita tekstuurien mössööntymistä, mikäli ehti sivuilleen vilkuilemaan ja juuri kun pääsi vauhtiin, demo loppui. Ehkä se oli hyväkin, jotta ei tullut enemmän matkapahoinvointia.
Battlezone
Alkuperäinen Atarin julkaisema tulevaisuustankkitaistelu Battlezone tehtiin vuonna 1980 ja sen jälkeen sitä on herätelty henkiin huonoin tuloksin - ennen tätä. Battlezone oli testaamistani VR-virityksistä hauskin ja sisälsi eniten toimintaa, kun Tron-maisissa maisemissa räiskittiin vihollistankkeja, tykkitorneja ja lentäviä droneja. Futuristisessa tankissa istuminen tuntui eniten siltä, että oikeasti oli siellä, koska ‘realistiset’ mittasuhteet eivät hämänneet, toisin kuin DriveClubin autossa tai EVEn avaruussotilaan rimpulajaloissa. Tankin liikkuminen tuntui tosin enemmän ilmatyynyalukselta saippuoidulla lattialla, mikä oli vähän kaksipiippuinen juttu: perän heittely kulman takaa toiseen suuntaan konekiväärillä posottaen oli hauskaa, mutta koska itse istui taas paikoillaan tuolilla, joutuivat vatsahermot epäsynkkaan sen kanssa, mitä aivot kokivat ja pieni matkapahoinvointi alkoi nostaa taas päätään. Battlezone-demo oli myös sopivan pituinen, jotta siinä pääsi kunnolla räiskimään.
Job Simulator
Hauskana välipalana - ja toisena demona, joka hyödynsi Move-ohjaimia - oli Konttorirotista paljon huumoriaan ammentava Job Simulator. Mieleen tulivat myös monet muut hassunhauskat indiepelit Surgeon Simulatorista lähtien. Pomon lähettämiä ohjeita seuraamalla työpäivä menee sääntöjen mukaan, mutta tokihan sitä haluaa aina ruveta hulluilemaan, kun siihen on mahdollisuus. Job Simulator oli ainoa demo, jossa havaitsin ohjauksessa teknisiä ongelmia. Kun pelissä kurotellaan ja pyöritään paljon, välillä ohjaus lagasi perässä, tai ei tarttunut haluttuihin objekteihin.
Danger Ball (osa PlayStation VR Worlds -demopakettia)
Danger Ball on tulevaisuuden Pong-peli, jossa pelaaja nostetaan - taas Tronmaisissa tunnelmissa - keskelle areenaa pelaamaan vaarapalloa tekoälyä vastaan. Pallon palauttavaa ruutua ohjataan päätä liikuttaen ja lisäkierrettä sekä voimaa “lyönteihin” saa päätä nytkäyttämällä. Touhu oli yllättävän viihdyttävää ja toi mieleeni muun muassa Sega Dreamcastille julkaistun Cosmic Smashin. Nopeasti vain oli tämäkin ohi ja verkkopeli olisi varmasti suurempaa hupia muita pelaajia vastaan.
Until Dawn: Rush of Blood
Joskus vannoin, etten tule koskaan, milloinkaan, pelaamaan mitään kauhupeliä virtuaalitodellisuuslaseilla. Tässä sitä sitten oltiin. UD: RoB on toisaalta enemmänkin kummitusjuna yhdistettynä valopistooliammuntaan, mutta uskon, että moni pelin maisemia sianraatoineen ja demonipelleineen säikkyykin. Matkan varrella oli myös varsin näyttäviä efektejä, kun rata huoneineen alkoi muljuamaan ja jättimäinen pellen pää tunki kasvoille. Räiskintä tuntui jopa vähän päälleliimatulta ja haasteena oli lähinnä muistaa ammuskella maaleja kaiken muun katseltavan seassa.
Muutama muukin demo olisi ollut vielä tarjolla, mutta puolentoista tunnin jälkeen mahani oli virtuaalielämyksiä mukavan täynnä - ja lievästi sekaisin. Kunhan tilaamamme PSVR joskus saapuu, niin testaillaan sitten lisää, sillä ainakin Rez ja Harmonixin Music VR kutittelevat jo ajatuksenakin. Rankkaan virtuaalielämysteni ykköseksi edelleen HTC Viven Tiltbrushissa viettämäni iltapäivän, mutta Sonyn PSVR kyllä pistää kapuloita rattaisiin hinnoittelullaan.
Jos kilpailijat ovat mustia möykkyjä, on PlayStation VR niiden rinnalla raikas tuulahdus tieteisfantasiaa vaaleine pintoineen ja sinisenä hohtavine ledivaloineen. Vaikka silmikko näyttää isommalta kuin muut VR-lasit, tekee sen pyöräilykypärämäinen rakenne siitä kevyehkön. PSVR asetetaan päähän kolmessa vaiheessa, ensin avataan pään ympäri menevän pannan lukko ja venytetään se sopivan kokoiseksi, sitten silmien edessä oleva osio siirretään kiinni nenään ja lopuksi takaraivolle päätyvästä osasta voi vielä pyörittää kiekkoa, jolloin laite kiristyy tukevasti päähän. Jostain syystä toisinaan en löytänyt heti sopivaa kiristystä, vaan laitetta tuli kallisteltua useampaan kertaan, ennen kuin sopiva kulma löytyi.
Sonyn insinöörit ovat tehneet hyvän ratkaisun siinä, että osa ‘koneistosta’ on tosiaan sijoitettu takaraivolle, joten PSVR:n silmikon paino jakautuu hyvin koko pään kattavaksi, eikä paina liikaa nenää/kasvoja. Pienenä haittana havaitsin, että koska hölkkäsin päivällishampurilaiselta testipaikalle melkoisen tiivistä tahtia, parin ensimmäisen demon aikana lasit höyrystyivät nopeasti. En tiedä sitten miten käy pelien kanssa, joissa joutuu enemmän liikkumaan. Nyt kokeilluissa joko seistiin jotakuinkin paikoillaan tai istuttiin tuolilla.
PSVR käyttää silmikon lisäksi hyödykseen tietenkin PS4:n ohjainta, sekä PlayStation-kameraa. Lisäksi laatikosta voi kaivaa PS Move -ohjaimet, jotka tuovat joihinkin peleihin lisäulottuvuuden - tai käytännössä jopa vaativat ne pelielämykseen. Kameraa ja Move-ohjaimia ei 450 euron peruspaketissa tule, joten ellei niitä komerosta löydy, pitää lompakkoa kaivaa lisää. Lisäksi PSVR:n mukana tulee nappikuulokkeet ja prosessointiyksikkö (ei siis prosessoriyksikkö), joka jakaa kuvaa lasien lisäksi televisionäytölle. Se on yllättävän ison kokoinen mokkula, joka vaatii hieman lisätilan raivausta konsolihyllyyn.
Hain hampaisiin ja tulevaisuuteen
PlayStation VR -lasien resoluutio on Full HD (1920x1080), joka sitten puolitetaan kahdelle silmälle. Tämä tarkoittaa sitä, että niin sanotusti “kulmia näkyy”; eli varsinkin kun pelissä ollaan paikoillaan, alkuruuduissa tai valikkoruuduissa, pikselien sahalaidat erottaa selvästi. Moisesta saattavat kultasilmät älähtää, mutta heti kun päästään liikkeelle, ei asiaan juurikaan kiinnitä huomiota. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että useimmat näytetyistä demoista olivat grafiikoiltaan kohtuullisen simppeleitä, eli miljoonia polygoneja ei verkkokalvoille syydetty. Odotankin mielenkiinnolla, miltä esimerkiksi Rise of the Tomb Raider tai Arkham VR näyttävät PSVR:llä.
Tässä lyhyesti tunnelmia testaamistani PSVR-demoista, joiden kestot vaihtelivat noin viidestä minuutista kymmeneen.
 |
Ocean Descent (osa PlayStation VR Worlds -demopakettia)
Virtuaalinen elämys, joka jäi oikeastaan puolitoistatuntisen vahvimmaksi ja ulkoasultaan komeimmaksi. Pelaaja ei tee mitään, vaan ainoastaan seisoo häkissä, joka lasketaan meren syvyyksiin kaloja katselemaan. Syvyysvaikutelma on aistimuksia herättävän mainio sekä kalojen yksityiskohdat komeita, ja kun lopun “yllätysmomentin” myötä osa häkistä katoaa meren syvyyksiin, alkoi oikeasti huimata. Erinomainen esittelypätkä PSVR:n ominaisuuksille ja ohi uivista rauskuista tuli mieleen ykköspleikkarin Manta Ray -demo.
 |
The London Heist (osa PlayStation VR Worlds -demopakettia)
London Heist esittelee taas Move-ohjainten käyttöä. Pelaaja istuu ryöstön jäljiltä pakoauton pelkääjän paikalla ja autossa voi säädellä radiota, ovea, ilmastointia sun muuta, kunnes pahikset hyökkäävät kimppuun moottoripyörillä ja autoilla hurjastellen sekä pyssyillä räiskien. Omaan käteen isketään Uzi ja toisella kädellä siihen syötetään lisää lippaita. Toiminta on ihan hauskaa, kunnes alkaa huomata, kuinka simppeliä ympäristö on ja kuinka samanlaiselta jokainen vihollinen näyttää. Lyhyehkön demon lopussa tarinan luvataan jatkuvan, joten odotellaan.
 |
DriveClub VR
DriveClub VR oli kollegoiden puheiden perusteella eniten odottamani kokemus ja demotuista elämyksistä eniten oikea peli. Kolmen kierroksen kisaan sai valita kolmesta autosta, joista loikkasin formulamaiseen BAC Monoon. En tiedä, kuinka suuri auto todellisuudessa on, mutta siellä virtuaalisesti istuminen tuntui kylpyammeessa oleskelulta - kaikki oli hieman liian suurta itseeni nähden. Lisäksi tuntui epämukavalta pitää peliohjainta edessä ‘rattimaisessa asennossa’, vaikka aivot niin väkisinkin halusivat tehdä. DriveClub VR ei näytä niin yksityiskohtaiselta kuin vakioversio, muttei rumaltakaan. Tähän kun saisi liikkuvan tuolin, ratin ja vaikka tuulettimen puhaltamaan kasvoille! Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut ehkä ottaa vielä kisan uudestaan, niin olisi oppinut paremmin siihen, että mutkiin voi oikeasti kääntää päätään, eikä tarvitse tönöttää nenä suoraan eteenpäin, kuten kotisohvalla on tottunut.
 |
EVE: Valkyrie
Toinen ‘oikea peli’ esitellyistä oli lyhyt EVE: Valkyrien avaruustaisteludemo. Pelaaja istuu avaruusalukseen, joka singotaan asemalta keskelle vihamielisten alusten hyökkäystä. Tässäkin immersiota rikkoi hieman se, että alus tuntui “liian isolta”, mutta muuten näkymät olivat ainakin kauempaa katsoen varsin komean massiivisia ja vatsanpohjasta nipistäviä, kun vihollisia jahtasi 180 asteen y-akseli-käännöksiä tehden. Lähempänä jättialuksia saattoi havaita tekstuurien mössööntymistä, mikäli ehti sivuilleen vilkuilemaan ja juuri kun pääsi vauhtiin, demo loppui. Ehkä se oli hyväkin, jotta ei tullut enemmän matkapahoinvointia.
 |
Battlezone
Alkuperäinen Atarin julkaisema tulevaisuustankkitaistelu Battlezone tehtiin vuonna 1980 ja sen jälkeen sitä on herätelty henkiin huonoin tuloksin - ennen tätä. Battlezone oli testaamistani VR-virityksistä hauskin ja sisälsi eniten toimintaa, kun Tron-maisissa maisemissa räiskittiin vihollistankkeja, tykkitorneja ja lentäviä droneja. Futuristisessa tankissa istuminen tuntui eniten siltä, että oikeasti oli siellä, koska ‘realistiset’ mittasuhteet eivät hämänneet, toisin kuin DriveClubin autossa tai EVEn avaruussotilaan rimpulajaloissa. Tankin liikkuminen tuntui tosin enemmän ilmatyynyalukselta saippuoidulla lattialla, mikä oli vähän kaksipiippuinen juttu: perän heittely kulman takaa toiseen suuntaan konekiväärillä posottaen oli hauskaa, mutta koska itse istui taas paikoillaan tuolilla, joutuivat vatsahermot epäsynkkaan sen kanssa, mitä aivot kokivat ja pieni matkapahoinvointi alkoi nostaa taas päätään. Battlezone-demo oli myös sopivan pituinen, jotta siinä pääsi kunnolla räiskimään.
 |
Job Simulator
Hauskana välipalana - ja toisena demona, joka hyödynsi Move-ohjaimia - oli Konttorirotista paljon huumoriaan ammentava Job Simulator. Mieleen tulivat myös monet muut hassunhauskat indiepelit Surgeon Simulatorista lähtien. Pomon lähettämiä ohjeita seuraamalla työpäivä menee sääntöjen mukaan, mutta tokihan sitä haluaa aina ruveta hulluilemaan, kun siihen on mahdollisuus. Job Simulator oli ainoa demo, jossa havaitsin ohjauksessa teknisiä ongelmia. Kun pelissä kurotellaan ja pyöritään paljon, välillä ohjaus lagasi perässä, tai ei tarttunut haluttuihin objekteihin.
 |
Danger Ball (osa PlayStation VR Worlds -demopakettia)
Danger Ball on tulevaisuuden Pong-peli, jossa pelaaja nostetaan - taas Tronmaisissa tunnelmissa - keskelle areenaa pelaamaan vaarapalloa tekoälyä vastaan. Pallon palauttavaa ruutua ohjataan päätä liikuttaen ja lisäkierrettä sekä voimaa “lyönteihin” saa päätä nytkäyttämällä. Touhu oli yllättävän viihdyttävää ja toi mieleeni muun muassa Sega Dreamcastille julkaistun Cosmic Smashin. Nopeasti vain oli tämäkin ohi ja verkkopeli olisi varmasti suurempaa hupia muita pelaajia vastaan.
 |
Until Dawn: Rush of Blood
Joskus vannoin, etten tule koskaan, milloinkaan, pelaamaan mitään kauhupeliä virtuaalitodellisuuslaseilla. Tässä sitä sitten oltiin. UD: RoB on toisaalta enemmänkin kummitusjuna yhdistettynä valopistooliammuntaan, mutta uskon, että moni pelin maisemia sianraatoineen ja demonipelleineen säikkyykin. Matkan varrella oli myös varsin näyttäviä efektejä, kun rata huoneineen alkoi muljuamaan ja jättimäinen pellen pää tunki kasvoille. Räiskintä tuntui jopa vähän päälleliimatulta ja haasteena oli lähinnä muistaa ammuskella maaleja kaiken muun katseltavan seassa.
Muutama muukin demo olisi ollut vielä tarjolla, mutta puolentoista tunnin jälkeen mahani oli virtuaalielämyksiä mukavan täynnä - ja lievästi sekaisin. Kunhan tilaamamme PSVR joskus saapuu, niin testaillaan sitten lisää, sillä ainakin Rez ja Harmonixin Music VR kutittelevat jo ajatuksenakin. Rankkaan virtuaalielämysteni ykköseksi edelleen HTC Viven Tiltbrushissa viettämäni iltapäivän, mutta Sonyn PSVR kyllä pistää kapuloita rattaisiin hinnoittelullaan.
Keskustelut (1 viestiä)
11.10.2016 klo 19.49
Kirjoita kommentti