Monenlaisia rakentelu- ja simulointipelejä on jo vuosikymmenten varrella nähty, joten genreen on aika vaikea tuoda mitään todella uutta. Introversion Software kuitenkin onnistuu siinä ja Prison Architect jää mieleen hauskan graafisen ilmeensä ja ennen kaikkea tarinansa ansiosta.


Periaatteessa tavoite on yksinkertainen: pitää rakentaa vankila, jossa rötöstelijät pysyvät paitsi tallessa, myös rauhallisina. Tähän tarvitaan kaikkea mahdollista ruokahuollosta ja pesuloista psykologeihin ja taukotilojen sohviin. Muuttujia ja mikromanagerointia on niin paljon, että hämmennys olisi taattu, ellei peli sisältäisi harvinaisen hyvää johdanto- ja tarinatilaa. Siinä pelaaja kulkee vankilasta toiseen ratkaisemassa yksittäisiä ongelmia, jotka itse asiassa liittyvätkin toisiinsa. Näin ominaisuudet tulevat tutuiksi yksi kerrallaan ja vaikeusasteen nousu on varsin sopiva. Muuten hyväntuulisesta pikkumiesgrafiikasta poiketen tarinaa kuljettavat välinäytökset ovat välillä hyvinkin synkkiä ja verisiä, mikä ainakin lasten seurassa pelaavien kannattaa huomioida.


Valitettavasti pisteitä verottaa se, että ainakin Xbox One -versio on varsin buginen. Jouduin aloittamaan jo alkupään tehtäviä uudestaan, koska peli ei tajunnut itse asettamiensa etenemisehtojen täyttymistä tai yhtäkkiä estikin minua tekemästä jotakin, mitä olisi ehdottomasti pitänyt tehdä. Tämä oli harmillista, sillä ehdin jo muutaman tunnin kokeilun aikana tosissani innostua vankiloiden rakentelusta. Suosittelen siis varauksin.





Myös näitä ylhäältä kuvattuja ajopelejä on ilmestynyt koko joukko, eikä erottuminen ole mitenkään helppoa. GP Rock'n Racing onnistuukin lähinnä osoittamaan, että 1980-luvun 19 markan halpapelien perintö elää ja voi hyvin. Nykyään kauppaan ei tosin edes sisälly kasettia, johon voisi kopioida kaverilta jonkin toisen pelin päälle.


Auton ajettavuus on kurja, vauhdintunne on olematon, kamera kieppuu ja vaikeuttaa ohjaamista entisestään ja kirsikkana kakussa kisaa säestää jatkuva "kisaa kuvaavan" helikopterin säksätys, joka siirtyilee kotiteatterilaitteiston kanavasta toiseen (ja on paljon kovemmalla kuin muut äänet). Aivan erityisen ärsyttävä on juontaja, joka huutaa jatkuvasti "This is just amazing!" "This is great, super, excellent!" samalla kun pelaaja törmäilee seiniin.


Moninpeliä sentään tarjotaan, joskaan en saanut ketään houkuteltua mukaan moiseen ihmiskokeeseen. Myös tilt-shift-tyylinen grafiikka on sinällään ok, mutta rahaa en tästä maksaisi.





Hei, sukeltamista! Kuten Pelataanpa-sarjan katsojat tietävät, Everblue on eräs suosikkejani, joten aihe kiinnosti välittömästi. Subnautica käynnistyy tilanteesta, jossa pelaajan avaruusalus mätkähtää mereen ja pakokapselin sisältä pitäisi sitten lähteä ulkomaailmaan selviytymään. Pelaaja saa valita, miten vakavissaan on liikkeellä: helpoimmalla tasolla saa palloilla ympäriinsä miten haluaa, vaikeimmalla tasolla loppuu niin happi, ruoka kuin juomakin ja kuolema on pysyvä.


Peli käyttää ilmeisestikin proseduraalista kentän luontia, sillä ensimmäinen käynnistys kestää huomattavan kauan. Muutenkin Subnautica vaikuttaa vielä erittäin keskeneräiseltä, sillä mm. käyttöliittymä on vielä varsin sekava ja PC-henkinen. Lisäksi onnistuin hankkimaan itseni useita kertoja tilanteeseen, josta oli mahdotonta päästä eteenpäin: hyppäsin veteen, mutta uimisen sijaan hahmo lähtikin kävelemään meren pohjassa. Sukelluspelissä tämä aiheuttaa tiettyjä ongelmia. Googlaaminen paljasti, että kyseessä on tunnettu bugi, joka "esiintyy toisinaan". Neljä kertaa viidestä on hieman turhan iso todennäköisyys.


Näin joudun jättämään Subnautican arvioinnin tuonnemmaksi. Sinällään se vaikuttaa kunnianhimoiselta ja monipuoliselta peliltä, jossa ilmeisesti on luvassa myös rakentelua ja resurssienhallintaa. Maisemat merenpohjassa ovat myös kuumottavia, mutta valitettavasti peli on vielä aivan liian keskeneräinen.