Kajaanilaisen Sparewaren lähtökohta on hauska, jos ei nyt hirveän originaali: elämme dystooppisessa tulevaisuudessa, jossa robotit ovat nousseet valtaan. Asimovin lakeja noudattaville roboteille uskotellaan, että kaupunkien tuhoaminen on ihmiskunnan parhaaksi, ja ihmistenkaltaisten olentojen (ei suinkaan ihmisten, sillä sehän olisi lakien vastaista!) teurastaminen välttämätöntä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Sen sijaan, että pelaaja taistelisi tappajarobotteja vastaan, sijoitetaan hänet robottien puolelle.


Pelin tavoitteena on päästä kaupungin keskelle tuhoamaan “VotePillar”, ihmisten äänestystorni, sillä ihmiset ovat tässäkin tulevaisuudessa äänestäneet väärin. Keskustaan päästäkseen pitää valita reitti muiden tasojen läpi kehämäisessä muodostelmassa. Suunnan saa vapaasti valita läpäistyjen tasojen läheisyydestä, mutta suoraan keskustaan ei yleensä kannata suunnata. Eri tasoista saa nimittäin hankittua energiaa ja avattua tehokkaampia osia, jotka puolestaan tulevat luonnollisesti hyödyksi pelin edetessä. Jokaista tasoa varten tulee varustaa robotti osilla, jotka tarjoavat erilaisia aseita, suojaa tai buustia robotin ominaisuuksiin. Jokainen käytetty osa kuitenkin maksaa energiaa, joten parhaita osia ei voi välttämättä aina valita.

Kun robotti on varusteltu ja taso valittu, on vuorossa lahtausta. Vihollisjoukot käyvät päälle suurina laumoina ylhäältäpäin kuvatussa kaupungissa, jossa sekasorto on taattu. Robotin tehtävänä on raivata tie kyseisen kentän tavoitteeseen, oli se sitten osan poimiminen, energian kerääminen, kohteen tuhoaminen tai yksinkertaisesti siirtyminen uloskäynnille. Tasot ovat sommittelultaan aina vähän erilaisia, mutta silti tuntuu kuin pelaisi samaa tasoa yhä uudelleen. Loputtomien vihollisvirtojen lahtaaminen ei tunnu tarpeeksi hauskalta tai palkitsevalta, mikä johtaa siihen, että tasot yrittää vain juosta mahdollisimman nopeasti läpi. Koska vihollisten kirjo laajenee pelin edetessä, oma hahmo kehittyy, parempia varusteita aukenee ja peli etenee, on pelailu silti jonkin aikaa viihdyttävää.


Kaupunkeja on yhteensä ainakin toistaiseksi vain kaksi, Helsinki ja Lontoo. Niiden valloituksen jälkeen uudelleenpeluuarvoa yritetään lisätä kinkkisemmillä vaikeustasoilla ja maksimissaan neljän pelaajan lokaalilla co-op-moodilla. Co-opin lisäksi pelistä löytyy myös versus-tila, jossa pelaajat asettuvat pienelle alueelle taistelemaan toisiaan vastaan. Versus-moodi tuntuu kuitenkin pieneltä pääpelin lisäpalikalta, eikä se ainakaan kaksinpelinä jaksanut innostaa. Kaiken kaikkiaan Sparewarella on kyllä viehätyksensä, mutta se jää hetkelliseksi.





Enää ei yleensä tarvitse käydä pitkiä väittelyitä siitä, voivatko pelit olla taidetta, sillä vastaus on jo useimmille itsestään selvä. Kuten muissakin taiteiden muodoissa, on taidetta moneen lähtöön. Fragments of Him tuntuu kovasti haluavan olla taiteellinen mestariteos. Niin kovasti, että unohtaa olevansa peli.


Vaikka henkilökohtaisesti pidänkin siitä, että pelien rajoja ja määritelmiä rikotaan, Fragments of Him ei onnistu tässä kovin hyvin. Se on jopa masentavan lineaarinen. Ympäristöissä ei ole juuri tutkittavaa, pelaaja ei voi kulkea pienen kulloinkin aktiivisen alueen ulkopuolelle eikä tehdä valintoja paria triviaalia kohtaa lukuun ottamatta. Toisin kuin esimerkiksi useimmissa kävelysimulaattoreissa, pelaaja ei voi mitenkään vaikuttaa edes siihen, missä järjestyksessä mitkäkin tarinanpalat kokee.

Tämän seurauksena pelaajan tehtäväksi jää käytännössä ainoastaan etsiä seuraavat interaktiiviset kohdat ja odottaa niiden valitsemista seuraavia dialogin pätkiä. Tämä on samalla pelin ainoa haaste, joskaan ei välttämättä tarkoituksenmukainen eikä missään nimessä palkitseva sellainen. Toisinaan pienten hehkuvien kohteiden löytäminen ympäristöstä on lähinnä turhauttavaa.


Tämä kaikki on surullista, sillä kaikesta huolimatta kyseessä on kaunis peli, jossa tarina on koskettava, dialogi keskimääräistä parempaa ja ääninäyttelykin erinomaista. Pelissä käsitellään yllättäen menehtyneen miehen elämää neljän henkilön perspektiivistä. Tarina on ilahduttavan maanläheinen, ja kukin neljästä henkilöstä uskottava persoonallisuus. Ihmisten ajatukset, tunteet ja teot eivät ole kaunisteltuja tai aina elämää suurempia, vaan inhimillisiä. Peli ei myöskään yritä kertoa yhtä ehyttä tarinaa, vaan nimensä mukaisesti näyttää palasia siitä, millaisia muistoja tärkeästä ihmisestä on jäänyt, millaisia suunnitelmia heillä on ollut, millaisena elämä on koettu, miten surusta selvitty.

Pelkästään tämän vuoksi Fragments of Him voi olla pelaamisen arvoinen. Itse olisin ehkä nauttinut tarinasta enemmän lyhytelokuvana tai animaationa, kuin pelinä, jossa roolini ja vaikutusvaltani jää turhauttavan pieneksi. Siitä huolimatta, että kyseessä ei varsinaisesti ollut hyvä peli, lopputekstien kohdalla tunsin itseni yhtä vaikuttavaa kokemusta rikkaammaksi.





Among the Sleep on pienen norjalaisen Krillbite Studion esikoisteos, ja erikoinen sellainen, sillä kyseessä on kauhuseikkailu vauvan perspektiivistä. Erikoinen lähtökohta ja sympaattinen esittelyvideo takasivat Kickstarter-menestyksen, noin neljännesmiljoonan rahoituksen sekä myös allekirjoittaneen kiinnostuksen. Oma pelikokemus kuitenkin odotti aina siihen asti, että teos ilmestyi hiljattain Xbox Onelle.


Peli alkaa, kun päähahmo herää kaksivuotis-syntymäpäivänsä jälkeisenä yönä sängystään ja jokin tuntuu olevan vialla. Pinnasängystä päästään ulos kokenein ottein, ja kun uuden lahjanallen kanssa on ensin vähän leikitty, lähdetään tutkimaan taloa. Komerosta avautuu kokonainen pelottava, mielikuvituksellinen maailma, mutta äitiä ei löydy mistään. Vauvan ja lelukarhun muodostama kaksikko lähtee keräämään taaperoa ja äitiä yhdistäviä onnellisia muistoja, jotta asiat palaisivat oikeille saroilleen ja ikävät asiat menisivät pois.

Kuten pelialalla on monta kertaa todistettu, erikoiset ideat voivat olla hyviä, mutta myös halpoja, jos toteutus ei yllä niiden tasolle. Käytännössä peli on melko tyypillinen kauhuseikkailu, jossa pitää etsiä esineitä, suorittaa tehtäviä ja ratkaista pieniä pulmia. Pelin ympäristöt ovat kiinnostavia, mutta muuten toteutus ei tee oikeutusta idean alkuperäisyydelle.


Kokemusta vauvan perspektiivistä on yritetty välittää esimerkiksi skaalalla ja sillä, että kamera on matalammalla kuin mihin on totuttu. Myös kulkeminen on välillä vähän huteraa ja nopeinta liikkuminen on kontaten. Mukana oleva nalle toimii jonkinlaisena tarinankertojana ja tarjoaa turvaa haleilla. Tämä mekaniikka olisi kuitenkin voinut olla kiinnostavampi, jos se ei olisi käytännössä toiminut pelkkänä taskulamppuna. Vauvafiilistä rikkovat myös taaperon taitavat kiipeilyt, pallojen heitot metrien korkeuteen, lukkojen availut ja korkeiltakin tasoilta vammoitta tiputtautumiset. Vauvaelementit pysyttelevät toisin sanoen läpi pelin turhan pinnallisina. Taisteluihin tämäkään taapero ei sentään pysty, joten vaaran uhatessa on parempi kontata karkuun.

Myös kauhuelementeissä on osin epäonnistuttu, ja pelaaminen jatkuu pitkään ilman kummoisempaa jännitettä. Vaikka ympäristöistä on yritetty saada uhkaavia ja tunnelmaa yritetty luoda äänimaailmalla ja kuvan vääristymisillä, ei varsinaista vaaraa tunnu olevan. Paikoin tuntui siltä, että kyseessä on lapsille ja nuorille suunnattu, kesympi kauhupeli. Vasta pelin loppupuolella uhka alkaa tuntua todelliselta ja luo jonkinlaista jännitystä. Olisin toivonut, että vaikka päähenkilönä onkin vauva, olisi kyseessä ollut täysiverinen, aikuisille suunnattu kauhupeli, jolloin se olisi luonut mielenkiintoisen, ajatuksia herättävän elämyksen. Nyt Among the Sleepin suurin ansio on sen erikoinen idea, jonka ympärille on luotu turhankin perinteinen, eikä erityisen merkittävä peli.