Golf-pelit, olivatpa ne Pebble Beachin tai Kauhean Klovniradan maisemissa, ovat aina olleet salainen intohimoni. Toinen, ei niin salainen, ovat arcadekaahailut, ja niiden kärkipäässä omilla listoillani on Burnout 3, sekä sen addiktiivinen Crash Mode. Kun siis kuulin, että entiset Burnout-tekijät ovat tuomassa Crash Mode -idean golf-peliin, olin ensimmäisistä trailereista asti myyty. Enkä olekaan sitten aikoihin ollut näin pettynyt.


Sex Pistolsin levynkansia ensimmäisellä Photoshop-oppitunnillaan kloonailleen käyttöliittymäartistin “taideteoksista” kun pääsee itse peliin, kaikki on aluksi vallan mainiosti. Tuoreella pelimoottorilla tuotetut marmori- ja lasipinnat heijastelevat sekä räjähtelevät komeasti ja selkäpiissä siintää ajatus siitä, että tähänhän voisi koukuttua. Jo pian kuitenkin alkaa ihmetyttää, miksei ensimmäisen lyönnin aikana näe, missä pallo menee? Sitä ei nimittäin näytetä lainkaan. Miksen näe sitä tuhoa, jonka aiheutan? Miksen näe, missä pallo on suhteessa koko kenttään tai reikään? Ääh.

Sitten yhtäkkiä pitäisikin jo putata, vaikka olisinkin vielä halunnut hajottaa paikkoja - mutta minne? Yksi napeista näyttää haamukuvana, missä lippu on, joten ehkä sitten sinne suuntaan, ellei välissä satu olemaan rojua, seinää tai jotain muuta, josta pallo kimpoaa. Tai sitten voi lyödä aivan muualle ja toivoa, että pallo taianomaisesti kimpoilee reikään - niin nimittäin usein käykin. Oikean golfin maailmaan päästään vähän siinä, että pitää tarkasti miettiä, kuinka kovaa palloa lyö… Eikun ei pidä. Ihan sama. Liikauta tattia ja toivo. Älä tähtää, älä mieti voimaa. Toivo.


Mistä Dangerous Golf sitten saa pisteitä? Sen eri tasot ovat sen verran mielenkiintoisia, että olisin halunnut pelata tarpeeksi nähdäkseni kaikki paikat, jossa vaarakolopalloa voi harjoittaa. Sen viimeisenkin koukutuksen jyväsen tekijät kuitenkin syövät sillä, että sekä kenttien, että uudelleen yrittämisen latautuminen kestää komeasti yli kriittisen ärsytyspisteen rajan. Jos aina olisi voinut koettaa välittömästi uudelleen ja uudelleen, olisi Dangerous Golf muistuttanut edes hieman enemmän peliä kuin tönkköä teknologiademoa.

Yhdessä kentässä kosketin kerran ohjaimen vasenta tattia, tuijotin edessäni näkyvää hyllyä ja kuuntelin, kun jossain taustalla rämisee ja sitten kosketin ohjaimen tattia toisen kerran kun oli “putin” vuoro - jee, läpäisin kentän! Mutta onko pelaamista, jos heilauttaa kaksi kertaa peukaloaan, ilman että on väliä minne tähtää, tai kuinka paljon sitä peukaloa heilauttaa? Ei ole. Se on turhauttavaa, tylsää ja pelaajaa aliarvioivaa. Ilta toisensa jälkeen sammutin pelin ja konsolin Dangerous Golfin pelaamisen jälkeen, koska vartin jälkeen sitä vain ei enää jaksanut. Puuh.





Silloin tällöin syntyy musiikkia, elokuvia, tai niin, jopa pelejä, joissa otetaan kaksi erillistä asiaa - olivat ne sitten genrejä, tyylejä tai muita teoksia - ja lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Yksi plus yhdestä tuleekin kahden sijaan kolme. Trials of the Blood Dragon ei ole sellainen peli. Se tuo Far Cry 3: Blood Dragonin kasaritoimintaleffojen ylitselyövän tyylin ja toimintaräiskeen Trialsin mopotaiteiluun, mutta tehosekoittimesta saadaan namipirtelön sijaan sokerilla kuorrutettu, väljähtänyt smoothie.


Pidän kyllä kasarinostalgiasta, syntetisaattorisoundeista ja neonväreistä, mutta Trials of the Blood Dragon tulee tyylinsä puolesta kieltämättä hieman myöhässä junaan, sillä Kung Fury, Turbo Kid, Kavinskyt ja muut sekä itse Blood Dragonkin tyhjensivät kyseisestä pajatsosta ja herkullisimmat palaset. Silti täytyy myöntää, että ToBD paikoitellen onnistuu sekä kasarihuuruisissa musiikeissaan, visuaaleissaan, että ylilyönneissään. Sen heikkoudet piilevät enemmän pelipuolella.

Trials-pelien ehdoton juju on niiden koukuttavuus; se, että yhtä ja samaa rataa - tai useimmiten yhtä radan kohtaa - voi hioa ja hioa, kunnes ne halutut palkinnot ovat plakkarissa. TotBD:ssä tätä tunnetta ei synny, koska mopoiluradatkin ovat tarinavetoisia. Kun radan pääsee läpi, pelaaja palkitaan sillä, että juoni jatkuu, eikä sillä ole niin väliä, kuinka hyvin sen suorituksen teki. Far Cry 3: Blood Dragonissa taas viehätti koko touhun kokonaisvaltainen B-leffatoiminta. TotBD:ssä räiskintäosiot on toteutettu 2D:nä sivusta päin (ilmeisesti Trialsin pelimoottorilla) ja todella leijuvat kontrollit yhdistettynä simppeleihin rytmityspulmiin ja tyhmiin vihollisiin saavat lähinnä kaipaamaan takaisin mopon kyytiin.


Trials of the Blood Dragon on Dangerous Golfin tapaan peli, josta etukäteen ajatellen minun olisi ehdottomasti pitänyt pitää. Se saa minulta edelleen pisteitä tyylistään ja Trials-osioistaan, mutta räiskinnän mukaan lisääminen tuntuu väkisin päälleliimatulta, eikä sitä ole tehty edes kovin hyvällä liimalla. Mainitsinko muuten, että mopoonkin on silloin tällöin lisätty pyssy - ja heittokoukku? Tai että moninpeliä ei ole mukana? Kolmenkymmenen tason joukossa ei vain ole tarpeeksi timanttisia hetkiä, jotta TotBD ansaitsisi enempää tähtiä.