Vuosikausien ajan moninpeleistä nautittiin samalta sohvalta käsin. Vaikka nykyään lokaali moninpeli on pitkälti sivuutettu nettipelaamisella, monelle sosiaalisempi sohvapelaaminen on juuri sitä oikeaa multiplayeria. Jaettu ruutu on kuitenkin aina tuonut haasteita mukanaan. Pienempiin osiin jaettu ruutu harvemmin antaa hyvää kuvaa kokonaistilanteesta, ja huijaaminen on hävyttömän helppoa: katsetta hieman siirtämällä näkee missä ja mitä kaveri on milloinkin tekemässä. Samurai Punkin Screencheat kääntää nämä heikkoudet päälaelleen pelin mekaniikoiksi; jokainen pelaaja on näkymätön, joten ainoa selviytymistapa on muiden pelaajien ruutujen seuraaminen.


Pelaa Screencheatia sitten samalla koneella tai netin kautta, jokaisen pelaajan pelikuva näytetään samalla ruudulla. Suuremmissa matseissa peliruutujen määrä aiheuttaa jo hieman ongelmia, mutta keskiverron kokoisella televisiolla tai tietokonenäytöllä esimerkiksi neljän pelaajan pelit hoituvat vielä helposti. Tilannetta helpottaa pelin sarjakuvamainen, yksinkertainen tyyli, joka käyttää vahvoja värejä tehosteina: vaikka kaverin ruutu olisi postikortin kokoinen, nopeallakin vilkaisulla saa yleensä jonkinlaisen kuvan siitä mihin mennä.


Screencheatista löytyy sekalainen kasa erilaisia minipelejä, jotka pitkälti kuvastavat moninpeliräiskintöjen normeja. Deathmatchien lisäksi löytyy valtauspisteiden hallintaa, pomminkuljetusta kaverin tukikohtaan, kolikoiden keräilyä ja piñatan hallussapitoa. Pelimuodot itsessään eivät herätä suurta innostusta, mutta vaihtelua löytyy tarpeeksi muutaman tunnin pituisiin pelisessioihin. Kartat jatkavat samaa linjaa - ei mitään erikoista, mutta hommansa hoitavaa. Screencheat panostaa enemmänkin mielikuvituksellisiin aseisiin. Jos vastustajaansa ei halua kalauttaa kyntteliköllä, taistelun voi hoitaa vaikka hitaasti latautuvalla lasertuikuttimella tai musketilla. Lähi- ja kaukoaseista löytyy sopivasti eroja, ettei aseen valkkaaminen tunnu näennäiseltä, merkityksettömältä lisältä. Yleistunnelma vastaa pelin vinoutunutta asetelmaa: nyt ei olla naama näkkärillä ja hiki hatussa vääntämässä, vaan pelleilemässä yhteisenä ilona.

Screencheat onnistuu luomaan oikeasti erilaisen bilepelin, joka leikittelee onnistuneesti sohvapelailun perimmäisillä ongelmilla. Köyhähkön sisällön vuoksi pelisessiot harvemmin pääsevät venymään monituntisiksi, mutta satunnaisena huvina Screencheat onnistuu juuri siinä missä pienempien pelien pitäisikin: tarjoamalla pienimuotoisempaa, kekseliästä hupia.





Noin viitisentoista vuotta sitten Xboxille ja Gamecubelle julkaistu Cel Damage sai muutama vuosi sitten HD-remaken Sonyn uusimmille konsoleille. Nyt siloiteltua versiota pääsee hakkaamaan myös Microsoftin leirissä.


Animaatiotyyliä ja ajoneuvomäiskettä yhdistelevässä Cel Damagessa animaatiohahmot osallistuvat televisioituun urheilutapahtumaan. Jalkapallon sijaan aseistetut avoautot, kauhakuormurit ja ilmatyynyalukset ottavat toisistaan mittaa erilaisilla areenoilla; välillä ajetaan ympyrää, toisinaan keräillään lippuja. On pelimuoto mikä tahansa, parrasvaloihin nousee aina ajoneuvojen välinen tappelu.

Cel Damage vaikuttaa alkujaan lupaavalta: Mario Kartin söpöyskertoimet on korvattu tyylikkäillä, celshadetetuilla grafiikoilla ja nostalgiaa huokuvalla tyylillä, mutta muuten romuralli muistuttaa lajityyppinsä klassikoita. Pelin nurjat puolet nostavat kuitenkin nopeasti päätään. Pelin tekoäly on tasapainoton, eikä heittelevän ohjauksen vuoksi omakaan auto tunnu liikkuvan sinne minne haluaisi. Kolmen pelimuodon - kisaaminen, lippujen keräily ja puhdas mätkintä - jatkuva jankkaus alkaa myös nopeasti kaihertamaan. Yksikään ei tarjoa erityistä saati muistettavaa hupia, jolloin vaihtoehtoja selailee edestakaisin kunnes tylsistyminen iskee lopullisesti. Cel Damagesta myös puuttuu se koukku, mikä saisi käynnistämään pelin yhä uudestaan ja uudestaan.


Cel Damage HD ei hämmentävästi tue lainkaan online-pelaamista, joten romuralleilut hoidetaan kokonaan kotisohvalta käsin. Nykypäivänä päätös moninpelin juurruttamisesta lokaaliksi tuntuu käsittämättömältä, hakaten vielä muutaman naulan lisää Cel Damagen arkkuun. Jos sattuu olemaan alkuperäisen version suuri fani tai muuten haluaa tutustua viidentoista vuoden takaiseen, arcademaiseen ajeluun niin ehkä Cel Damagesta saa jotakin pientä irti, mutta ilman erityisen painavaa syytä Cel Damagen HD ei ole ajan saati rahanarvoinen.





Viimeisenä tarjonnassa on Mitsurugi Kamui Hikae, japanilainen tappelupeli, jossa koulutyttöpukuun sonnustautunut Misa pistää demoneita kasaan katanallaan. Veri-geysirejä ja vilkkuvia pikkuhousuja sekoittava mätkintä on nopeasti ohi, mutta löytyykö pelistä syvyyttä jonka perään palata?


Misa on Blade Templar, demoneita ja muita ihmiskunnan uhkia neutralisoiva koulutyttö, jonka luokkakaveri Suzuka ryöstää Demon Bladen, pahuutta huokuvan miekan. Mitä maailmalle tapahtuu jos Misa ei saa palautettua miekkaa jää epäselväksi, mutta Suzuka pitäisi päästää demonisten voimien ikeestä tavalla tai toisella. Misan ja Suzukan välissä on kuitenkin kymmenittäin ja taas kymmenittäin demoniarmeijan mosureita, jotka pitää ensin päästää päiviltään.

Pelin sisältö koostuu aalloittain taisteluareenalle ilmestyvistä vihollisista, jotka Misa leikkaa kahtia yksi toisensa jälkeen. Kun sopiva määrä vihollisaaltoja on kaatunut katanan voimaan, areenalle ilmestyy pomovihollinen - joka vuorostaan leikataan kahtia. Pomovihollisen jälkeen kokemuspisteitä tuhlataan erilaisten iskujen parantamiseen, elinpisteiden lisäämiseen tai vaikkapa katanamittarin kasvattamiseen, kunnes palataan takaisin vihollisaaltojen pariin ja toivotaan, että uusi pomovihollinen olisi se viimeinen.

Mitsurugi Kamui Hikae keskittyy puhtaaseen mättämiseen. Taisteluareena on pelin alkutaipaleista lopputeksteihin saakka sama tuttu rinki, eikä vihollisissakaan näy suurta vaihtelua. Noin viittä erilaista vihollistyyppiä - joiden kovuus määrittyy värikoodauksen mukaan - spammataan taistelukentälle uupumiseen saakka, tai kunnes pelaajan terä tylsistyy lopullisesti. Koska sekä kenttäsuunnittelu, tarina että viholliset ovat parhaimmillaankin köyhää ja vaillinaista, taistelun täytyy olla erityisen sulavaa ja tyylikästä että pelistä voi nauttia.


Pieneksi peliksi Mitsurugi Kamui Hikaen taistelu on hämmentävänkin hiottua. Misan taitovalikoimasta löytyy blokkeja, väistöjä sekä erilaisia hyökkäyksiä, niin katanalla kuin ilmankin. Combovalikoima ei suoranaisesti hämmästytä runsaudellaan, mutta erilaisia hyökkäyksiä on tarpeeksi näyttäviä taisteluita ja erilaisia taktiikoita varten. Misan ohjaus on tarkkaa sekä hiottua, joten turpasaunan kääntyessä koulutytön suuntaan voi syyttää vain itseään. Vaikeammilla vaikeusasteilla nappien hakkaaminen tuuripelillä kostautuu nopeasti ja silloin erilaiset iskujen yhdistelmät ja ketjutukset muuttuvat elinehdoksi.

Mitsurugi Kamui Hikaen taistelumekaniikka toimii kiitettävästi, tarjoten vauhdikkaita ja tyylikkäitä ketjutuksia koulutyttöpukua kantavan katanataiturin käsissä. Tylsä aluesuunnittelu ja itseään toistavat vihollistyypit latistavat kuitenkin tunnelmaa, eikä peli onnistuu nousemaan “ihan kivan” mätön yläpuolelle.