Jo 2000-luvun alkupuolella alkunsa saaneella Shantae-sarjalla ei ole aina ollut helppoa. Parikin sarjan jatko-osista jouduttiin aikoinaan perumaan julkaisijan puuttuessa. Tästä huolimatta sarja on saamassa jo neljännen, tällä kertaa joukkorahoituksen voimalla tuotetun osansa. Shantae: Half-Genie Heron julkaisua on lykätty jo pidemmän aikaa, mutta sitä odotellessa voi pelailla tätä pari vuotta sitten ilmestynyttä edellistä osaa, joka on nyt saapunut myös uusimmille konsoleille.


Shantae on puoliksi ihminen, puoliksi henki. Henkiolennon voimat on kuitenkin Shantaelta riistetty, joten kun kotikylää uhkaa jälleen vaara, joutuu tämä taistelemaan sitä vastaan ilman erikoisvoimiaan. Kaikeksi onneksi Shantaen nimikkoase – pitkät siniset hiukset, joita nainen käyttää ruoskan lailla – on yhtä tehokas kuin aina ennenkin. Kun uhka osoittautuukin aavistettua pahemmaksi, lyöttäytyy Shantae yhteen vanhan kilpakumppaninsa, merirosvo Riskyn kanssa kukistaakseen yhteisen vihollisensa.

Pirate’s Curse on vanhan koulukunnan tiukka tasohyppelypeli, joka sisältää haastetta niin pulmien ratkaisuissa ja piilotettujen reittien löytämisessä kuin siinä tasohyppelyssäkin. Aiemmissakin tasoissa avautuu uusia reittejä sitä mukaa, kun edetessään saa hahmolleen uusia kykyjä. Monet salakäytävistä ovat hyvin piilotettuja, mutta toisin kuin monissa muissa verrokkipeleissä, Shantaessa näitä ei haeta ainoastaan keräilyesineiden toivossa, sillä moni niistä on löydettävä, jotta voi ylipäätään päästä eteenpäin. Risteily eri tasojen välillä on välttämätöntä, ja pikamatkustusta tasojen sisällä olisi kaivannut kerran jos toisenkin. Tallentaminen on manuaalista ja onnistuu vain tietyissä ruuduissa, ja tämä on myös hyvä muistaa, sillä jos kuolema korjaa eikä tallennusta ole hetkeen tehnyt, on edessä paljon uudelleenpelattavaa.


Peli on yhdistelmä viimeisteltyä pikseligrafiikkaa ja kiiltävää sarjakuvataidetta, ja näyttää todella hyvältä. Vaikka tarina ei sinänsä ole mitenkään erityinen, on huumori omalaatuista ja peli sopivalla tavalla outo, jotta se jaksoi huvittaa ja yllättävän usein naurattaakin. Pieniin asusteisiin pukeutuneita ylikorostetun muodokkaita naishahmoja ei pelistä puutu, mutta tällekin osataan nauraa.

Shantae and the Pirate’s Curse tarjoilee erinomaisen kokonaisuuden, joka on haastava, hauska ja hurmaava. Se vaatii myös pelaajalta paljon: jos ei pelin hienovaraisia vihjeitä huomaa, on edessä turhauttavaa harhailua. Joissain kohdissa vaikeustaso nousee melkein turhauttavuuksiin sekin, kun kohdalle osuu pitkä jakso millin- ja sekunnintarkkaa pomppimista. Peli myös rohkaisee vahvasti keräilyesineiden haalimiseen, sillä ilman näitä jää pelin lopetus hyvin epätyydyttäväksi. Kun haasteet on ylitetty, esineet keräilty ja peli voitettu, aiemmat turhautumisetkin unohtaa helposti.





Hullu tiedemies on kehittänyt salaisessa laboratoriossaan ei vain elämän, vaan myös kuoleman salat kartoittamalla kaikkien erilaisten kuolintapojen reseptit. Kun tutkimusaineisto tuhoutuu, on aika palkata tutkimusapulainen tekemään homma uudestaan. Kellarien kätköistä löytyy jos jonkinlaista kammiota, joihin rakentaa hengenvaarallisia ansoja, piikkejä ja pommeja, ja joihin sitten johdattaa professorin luomia pahaa-aavistamattomia splatt-otuksia. Käänteinen Lemmings kuulostaa hauskalta konseptilta, mutta sitä se ei valitettavasti ole.


Tarkoituksena on ratkaista suuri pino erilaisia puzzleja, joiden kaikkien tavoitteena on splattien tappaminen toinen toistaan kekseliäämmillä tavoilla. Otukset marssivat sisäänkäynnistä kohti uloskäyntiä, ja matkalle pitäisi sijoitella erilaisia ansoja ja rakennelmia, joiden avulla otukset saadaan kuoliaiksi. Yleensä tavoitteena on tappojen lisäksi jokin erikoisempi kuolema, kuten splattin laukaiseminen ilmaan miinalla ja kimmottaminen parin muun pompun kautta laavaan tai tykinkuulan reitille. Näiden tapahtumaketjujen keksiminen onkin se pelin pääasiallinen pointti ja haaste, ja voisi periaatteessa olla hauskaakin puuhaa.

On vaikea sanoa, mihin 101 Ways to Die lopulta kaatuu, mutta paljon on pelissä pielessä. Yhtenä isona tekijänä on sen heikko käytettävyys. Kaiken tekeminen tuntuu turhan hankalalta, ja se on tällaisessa rakentelupelissä iso ongelma. Oleellista informaatiota ei kerrota pelaajalle tai tuoda esiin helppotajuisesti. Hyödyllisiä ominaisuuksia, kuten nopeaa tapaa palata rakentelutilaan ilman koko kentän resetoimista, ei opeteta pelaajalle, vaan niiden olemassaolo pitää huomata itse. Ansojen kuvat eivät ole selkeitä, eikä edes se, mitkä ansoista on käytetty ja mitä on vielä vapaana. Tahmeutta korostaa se, että splattit kulkevat nopeutettunakin turhan hitaasti.


Toinen peliä tylsistyttävä tekijä on sen audiovisuaalisuus. Splattit ovat geneerisen näköisiä zombeja, elementit ja tasot tylsiä ja animaatiot surkeita. Sama koskee äänimaailmaa: splattien vaisut huudahdukset aiheuttavat lähinnä myötähäpeää, ja muutkin äänet ovat kuin ilmaisesta äänikirjastosta etsittyjä. 101 Ways to Die kärsii selkeästi inspiraation puutteesta.

Kiitosta pitää antaa sentään sen verran, että vaikka alkupuolen tasot tuntuvat olevan voitettu, vaikka läiskisi ansoja vähän mihin sattuu, niin haasteellisuus nousee kyllä pelin edetessä. Kuolintapojen etsiminen tarjoaa siten sentään jonkinasteista aivojumppaa. Juuri muuta hyvää sanottavaa ei pelistä keksikään, ja se tuntuu kärsivän harmillisen yleisestä pelialan ongelmasta: hyvä idea, huono toteutus.





Mitä on tapahtunut robottien lemmikeille? Miksi palikkarobotit ovat vauhkoontuneet? Näille kysymyksille lähtee sankarirobottimme etsimään vastauksia. Aseinaan magneettinen lasso ja positiivinen asenne robotti suojelee maailmaansa aggressiivisilta palikoilta ja pelastaa lemmikkejä vihollisroboteilta.


Tasojen tarkoituksena on turvata alue estämällä kuution muotoisten pikkurobottien sabotointiyritykset. Pikkurobotit yrittävät yleensä tuhota sähkösäteillään alueella olevia rakennelmia tai hyökätä pelaajan kimppuun. Pelaajan tehtävänä on ympyröidä vihollisia lassomaiseen magneettisäteeseen, joka yleensä ensin tyrmää robotit hetkeksi ja useammilla iskuilla tuhoaa ne. Tuhotuista roboteista saa kerättyä kierrätysmateriaalia, jota palauttamalla kierrätyspisteeseen saa avattua reittejä, suojattua rakennelmia tai tukittua pikkurobottien kulkureittejä. Muutaman tason välein päästään pomotaisteluihin, jotka tarvitsevat vähän monimutkaisempia tekniikoita kukistuakseen, mutta perusmekaniikat pysyvät näissäkin samoina.


Tämä onkin yksi MagNetsin isoimpia ongelmia: sen peruspelattavuus on yksinkertaista eikä missään vaiheessa kehity. Kyseessä on pienen tiimin peli, jonka tekijöiltä on tuntunut loppuvan resurssit tai taito kesken. Pohjalla on ihan kelpo peruspeli, mutta tasosuunnittelu ja mekaniikat eivät ole sillä tasolla, että pelaamisesta hirveästi nauttisi, jos ei nyt kärsikään. Grafiikat ovat tuntuneet jääneen protoiluvaiheeseen, ja keskeneräisyydestä viestii sekin, että valikosta kyllä löytyy moninpelikohta, mutta sitä osuutta ei ainakaan toistaiseksi ole peliin toteutettu. Tuntuukin siltä kuin valmiin ja viimeistellyn pelin sijaan MagNets olisi varhainen prototyyppi, josta sitten jatkokehitettäisiin ja hiottaisiin se lopullinen monipuolisempi peli. Projekti kuitenkin kaipaisi reippaasti lisätyötä, ennen kuin siitä saisi kiinnostavan ja viihdyttävän paketin.