Nainen, koira, maailmanloppu, lautta ja loppumattomalta vaikuttava joki täynnä saaria ja kuolemaa, niin paljon kuolemaa. Nälkäkuolemaa, hukkumiskuolemaa, hypotermiakuolemaa, nestehukkakuolemaa ja metsäneläinsöimut-kuolemaa. Ja aina kun (ei jos) lusikka kolahtaa nurkkaan, joutuu aloittamaan kaukaa uudelleen.

Flame in the Flood on selviytymispeli-roguelike. Roguelike siinä mielessä, että joessa vastaan tuleva maisema on joka pelikerralla erilaista - mutta aina kuitenkin kaunista. Pelin tunnelmallinen atmosfääri yhdistettynä hieman erilaiseen ja jopa omaperäiseen pelielämykseen tasapainottavat kuoleman tuskaa ja tekevät pelaamisesta samaan aikaan kiehtovaa ja armotonta. Ymmärrän ehkä nyt vähän paremmin Dark Souls -pelien faneja.

Tarkoituksena on siis selvitä hengissä ja välttyä kymmeniltä tavoilta kuolla. Se tapahtuu ohjastamalla lauttaa pitkin jokea ja etsimällä tarvikkeita, jotka elossa pysymistä helpottavat. Tarvikkeista ja metsän antimista voi sitten craftata erilaisia välineitä, esimerkiksi ansoja eläinten pyydystämiseen, varusteita lautan paranteluun, lämpimämpiä vaatteita tai lääkkeitä. Kolme päivää ilman vettä = kuolema, kolme tuntia kylmissään = kuolema, kolme viikkoa ilman ruokaa = kuolema. Sitten kun vain osaisi päättää, mille saarelle kannattaa pysähtyä.


Pidemmän päälle alkaa huomata, että kovin moninaista tekeminen ei The Flame in the Floodissa ole, ja ne maisematkin alkavat näyttää todella tutuilta. Ainainen selviytymistaistelu katkeaa hieman, kun vastaan tulee muita ihmishahmoja kauppaa tekemään, ja pieni juonenpoikanenkin taustalla lymyää. Tiedossa on kuitenkin, että peliä voi jatkaa vain niin kauan kuin selviää - ja se käy tiettyyn pisteeseen asti koko ajan vaikeammaksi. Ehkä seuraavalla pelikerralla tekisin jotain eri tavalla? Ehkä löydänkin tarvittavia välineitä jo ensimmäiseltä saarelta? Tai ehkä en lainkaan...

Armottomuudestaan huolimatta TFitF:llä on lämmin sydän ja roguemaisuus sekä kerrasta-poikki-kuoleminen tuovat mukanaan fiilistä ihan oikeasta selviytymistaistelusta. Kuvakirjamaiset maisemat ja rento musiikki kruunaavat kokonaisuuden pelielämykseksi, joka vaatii pelaajalta sitkeyttä, vaivannäköä ja tuntuu aluksi jopa epäreilulta, mutta palkitsee pieninä hetkinään. Viiden-kuuden tunnin kampanjan lisäksi tarjolla on päättymätön joki, jolta ei ole paluuta.





Ennen Xbox Storessa oli selkeä jako: oli korkemman laaduntarkkailun kautta käytetyt Xbox Live Arcade -pelit ja sitten vähän helpommalla päästetyt, indiestudioita tukien julkaistut XLIG (Xbox Live Indie Games) -pelit. Nykyään ID@Xbox -ohjelman kautta julkaisuun pääsevät sekä pienemmät että isommat indie-tuotokset, enkä ole enää varma, kuinka tiukkaan laadunvalvonta on. Jos katsotaan Blast’Em Bunnies -peliä, selvästi ei kovin tarkkaa.


“Ammuskele pupuja ja päivitä aseitasi keräämällä kolikoita”, on pelin kuvaus Xbox Storessa. Enempää kuvausta se ei tarvitsekaan. Pelaaja seisoo paikoillaan vihanneksia sylkevän aseensa kanssa “pesässään” ja ampuu eri suunnista tulevat pupulaiset. Siinä kaikki. Tai sitten sama vähän vaikeammalla vaikeustasolla. En muista, koska pelaajaa olisi konsolipelissä viimeksi näin aliarvioitu, sillä pelillisesti mieleen ulkoasua lukuunottamatta tulevat lähinnä 10 vuotta vanhat selainpelit.

Pupuja lahtaamalla saa kolikoita, joita keräämällä voi sitten parannella varustustaan - siis sitä nauristykkiä tai porkkanapyssyä, joilla otuksia lahdataan. Pupuhahmot ovat värikkäitä ja sarjakuvamaisen kivoja, mutta toiminta puuduttaa nopeammin kuin mämmillä kestää tulla elimistön läpi. Vitosen hinnalla saa huomattavasti parempiakin pelejä ja törkeys kruunataan vielä sillä, että halutessaan pelistä voi maksaa 20 euroa! Katsos jos vaikka haluaa pukea pörröläiset klovnien vaatteisiin. Äh. Tuli paha mieli.


Pelistudion nimi on muuten osuvasti Nnooo. Siis niinkuin “Nnooo! Don’t buy this game!”.





VHS-kasetit, niiden vuokraaminen, katseleminen ja kelailu on kadonnutta kansanperinnettä, mutta samaa mieltä ei ole Neko Entertainment, joka on valjastanut VHS-ideologian uuteen peliinsä. Ajan kelailua ja hallintaa on nähty monessa menestyneessä pelissä (Braid, Ratchet & Clank: Crack in Time, Superhot, Quantum Break), eivätkä siltä ole välttyneet ajopelitkään. Replay - VHS is not Dead on onnistunut kuitenkin tuomaan mukaan pienen oman mausteensa.


Se on harvoin, kun co-op-peleissä saa syyttää itseään mokista huolimatta siitä, kuka mokan teki. Replayssa se on mahdollista, sillä aikakikkailun myötä jokainen ruudulla liikkuva pelihahmo on pelaaja itse. Se on myös hyvän pelin tunnusmerkki, että epäonnistuneista suorituksista on pakko syyttää itseään, eikä pelisuunnittelua. Replayssa on siis perusteet kunnossa ja kunhan aivon saa aluksi naksahtamaan pelin vaatimaan ajattelu-, ajastus- ja aikaparadoksimoodiin, tuntuvat monista puzzlepeleistä tutut elementit tavallista tuoreemmilta.

Pelitason ratkaisu voi edetä siis esimerkiksi näin: Liikutat yhden hahmon loppupisteeseen ja kelaat ajan takaisin alkuun. Liikutat toista hahmoa ja huomaat, että et pääsekään jonkun kuilun yli, kelaat ajan takaisin alkuun. Liikutat ensimmäistä hahmoa uudelleen niin, että tiputat ensin laatikon siihen kohtaan, jossa toisen hahmon pitää päästä kuilun yli ja jatkat sitten loppupisteeseen, kelaat ajan takaisin alkuun. Liikutat toista hahmoa, joka nyt pääsee kuilun yli, mutta huomaat, ettet pääse hyppäämään tarpeeksi korkealle, vaan tarvitset siihen toisen hahmon apua, kelaat ajan takaisin alkuun - ja niin edelleen. Lisäbonusta, -ahdistusta ja -pohdittavaa tasot tarjoavat mukaan poimittavan avaimen muodossa: mikäli sen haluaa saada, pitää touhu miettiä usein vielä kerran täysin uudelleen.


Ulkoasultaan Replay - VHS is not Dead on tuulahdus 2D-PC-pelaamisen 90-luvulta. Päähahmo Harvey imeytyy television kautta vuokraamisensa elokuvien maailmoihin, muun muassa merirosvolaivalle ja kummitustaloon. Ne on toteutettu pikkutarkalla pikseligrafiikalla ihan nätisti, mutta ei Replayn kuvastoa voi järisyttävän originaaliksi hehkuttaa. Toteutuksessa ei ole oikein tarttumapintaa, vaan mieleen tulevat muropakettien kylkiäisinä jaetut ilmaispelit ja pelienteko-ohjelmien valmiskirjastot. Sama koskee musiikkia.

Replay vaatii monien asioiden muistamista sekä reilulla kädellä kärsivällisyyttä, joten välillä saman pulman pelaaminen uudelleen ja uudelleen voi alkaa tuntua puurtamiseltakin. Siihen piti kuitenkin varautua jo pelin nimen tavatessaan. Replay - VHS is not Dead tarjoilee kympin hinnalleen varsin mukavan määrän pelattavaa ja pomotasot piristävät omien aivojen syvyyksissä tarpomista, mutta se jokin Replaysta puuttuu. Se jokin, mikä saisi pelin nousemaan klassikkopuzzlejen kategoriaan.