Sunnuntaikolumni: Kun piraatit paransivat maailmaa
Krakkereille kiitos
Siivotessani varastoa törmäsin pussiin, jossa oli kasa vanhan Xboxin ohjaimia ja johtoja. Itse konsoleita on nurkkiin kertynyt jotakin viiden ja kymmenen kappaleen väliltä, kun olen huono heittämään mitään pois ja yleensä tartun näihin ”hae pois tai menee roskiin” -tason tarjouksiin.
Piuhapussin löytymisestä innostuneena kaivoin esiin juuri sen läpinäkyvän Crystal-version, jota olin itse viimeksi käyttänyt miltei 10 vuotta sitten. Yllätyksekseni se käynnistyi heti virtaa saatuaan ja toimi hyvin, mitä nyt kello luuli vuoden olevan 8957. Ehkä laite oli varautunut hieman pitempäänkin säilytykseen.
Tämä nimenomainen konsoli on varustettu Xecuter-modipiirillä. En luonnollisesti koskaan modannut sitä Xboxia, jota käytin peliarvosteluiden tekoon, koska Live-bannit eivät innostaneet. Mutta heti kun bokseja alkoi ilmestyä silloisen toimiston alakerrassa sijainneen panttilainaamon huutokauppoihin, nappasin itselleni muutamalla kympillä varakoneen ja kolvailin piirin paikalleen. Xboxin modifiointi oli nimittäin aikanaan lapsellisen helppo operaatio: emolevyllä olisi yhtä hyvin voinut lukea ”juota tähän” ja kiintolevyn sai tuosta vain vaihdettua isompaan IDE-limppuun. Temppuun tarvittava ohjelmisto löytyi helposti internetistä. Innostuneisuuden puuskassa tein vielä iR-modinkin, joten konsolin sai käynnistettyä ja sammutettua infrapunakaukosäätimestä. Vielä muutakin olisi ollut tarjolla, lisämuistista aina ylikellotussarjaan asti.
Miksi sitten tein tällaisen operaation, jota laitevalmistajat niin syvästi paheksuvat? Koska se teki Xboxista paljon paremman laitteen ja laajensi sen käyttötarkoituksia. Se, mikä oli aiemmin vain pelikonsoli, muuttui mediatoistimeksi ja emulaatioalustaksi. Erinomainen Xbox Media Center oli käytössä runsaasti, kun iltaisin katselimme makkarissa verkkolevyltä tallennettuja TV-ohjelmia. Tämän ansiosta konsoli pysyikin virroissa vielä pitkään sen jälkeen, kun varsinainen pelaaminen oli jo siirtynyt sen seuraajalle.
Syy, jonka vuoksi valmistajat ja maahantuojat eivät modaajien päätä silitelleet, liittyi tietenkin peleihin. Modin myötä Xboxissa sai toimimaan kaikkien alueiden kaikki pelit, myös itse tehtyinä ”varmuuskopioina”, ja ne oli helppo kopioida kokonaan kiintolevylle. Käytännössä tämä siis mahdollisti laajamittaisen piratismin. Itse en modaamisen jälkeen piratisoinut ainoatakaan peliä – päinvastoin, tulin ostaneeksi myös muille alueille tarkoitettuja tuotteita, koska pääsin niitä vihdoin kokeilemaan. Omat suosikkipelini toki kopioin kiintolevylle, että latausnopeus paranisi ja DVD:t säilyisivät paremmin.
Ymmärrän, että useimmat eivät näin toimineet. Tuhannet ja taas tuhannet modipiirit myytiin niille, joiden intressissä oli päästä pelaamaan halvemmalla, mieluiten ilmaiseksi. Tämä asiakasryhmä synnytti modipiirien markkinat ja rahoitti niiden tuotekehitystä. Me harvat, jotka halusimme etupäässä näppärämmän pelilaitteen, olimme nettohyötyjiä.
Toinen konsoli, josta modaaminen teki selvästi paremman, oli Sony PSP. Raudaltaan miltei erinomaisessa taskupleikkarissa oli nimittäin yksi iso vika: tallennusmedia. Siih-saah-sahaava UMD teki latausajoista naurettavia – sitten Commodore 64:n aikojen ei pelin alkuruutua ollut tarvinnut odotella minuuttikausia. Pandoran pariston, erityisen muistikortin ja muutaman hetken kikkailun jälkeen vanhaan Pespiin sai sujautettua hakkereiden muokkaaman laiteohjelmiston, jonka avulla pelit toimivat muistikortilta. Tämäkin oli melkoinen win/win, sillä hitaan levyaseman poistuminen pelistä paransi myös akkukestoa ja kotipolttoisena softana löytyi kaikenlaista hauskaa C64-emulaattorista skenedemoihin.
Eikä unohdeta PS2:takaan. Jos oli tullut hankkineeksi alkuperäisen möhkömallin konsolin ja siihen verkkokortin, sai lisäbonuksena IDE-liitännän kiintolevylle. Tästä ei tosin juuri mainittu tuotteen markkinoinnissa, koska sille ei ilmeisesti ollut suunniteltu mitään erityistä käyttöä.
Toisin kuitenkin kävi. Verkkokortilla ei PS2:n surkean nettipelin vuoksi tehnyt käytännössä mitään, mutta HD Advance -nimisen ohjelmiston avulla sai asennettua pelejä kiintolevylle, jopa ilman modipiirin asennusta. Modipiirin (ja myöhemmin softamodin) kanssa sai vielä poistettua tarpeen ladata itse ohjelmisto joka kerralla levyltä. Jälleen siis epävirallinen tuote oli virallista parempi.
Xbox 360:n ja PS3:n kohdalla käytännössä lopetin modiskenen seuraamisen. Molemmat koneet olivat jo niin paljon kiinni verkossa, että homma muuttui tarpeettoman monimutkaiseksi. Verkkopeli, ladattavat pelit ja päivitykset olivat olennainen osa pelikokemusta, eikä Xbox Media Centerin kaltaisia ”killer appeja” juuri ilmestynyt. Molemmille koneille saatiin lopulta myös virallisesti pelien kiintolevyasennus, mikä paransi latausnopeutta, vaikka levyä toki pitikin yhä pitää asemassa.
Jos siis pelien kopiointi ei kiinnostanut, virallinen tuote oli lähes yhtä hyvä kuin epävirallinen, ja modaamisesta oli myös tehty huomattavan vaikeaa: käytössä piti olla juuri oikea laiteohjelmiston versio sekä monenlaista kaapelia ja ohjelmistoa, ja luvassa oli jatkuvaa kilpajuoksua päivitettävien laiteohjelmistojen ja pelien kanssa. Tämä oli epäilemättä ollut valmistajien tarkoituskin.
Käsitykseni mukaan Nintendo Wiillä oli jokseenkin aktiivinen homebrew-skene – siis sellainen, jossa tuotettiin kaikenlaista omaa sisältöä eikä vain keinoja piratisoida pelejä. Valitettavasti Wii oli jo julkaisussaan rautana sen verran vaatimaton, ettei tähän tullut koskaan tutustuttua.
Nykyisissä konsoleissa on varsin hyvät mediatoistinominaisuudet – Xbox Onea jopa markkinoidaan niiden avulla, ja hyvin se tehtävässä toimiikin. Juuri taannoin nautiskelimme verkkokiintolevylle tallennetun Louis C.K.:n keikan (jonka olin ostanut suoraan DRM-vapaana tiedostona kaverin saitilta, vink vink) teräväpiirtona olohuoneen televisiosta. Silloin 10 vuotta sitten, kun kolvailin Xecuterin paikalleen, tämä oli täysin ”laillisesti” toimien mahdotonta, vaikka ensimmäisenkin Xboxin tehot riittivät tuolloin käytössä olleisiin tallennusmuotoihin komeasti.
Kuten olen aiemminkin todennut, piratismi on minun ja useimpien muiden näkökulmasta kuollut. Tiedän, että X360/PS3-sukupolvea pystyy jo modailemaan ja pelejä pelaamaan USB-kiintolevyiltä, mutta ilman verkkoulottuvuuttaan nuokin konsolit ovat vajaita, nykysukupolvesta puhumattakaan. Steam taas on syönyt PC-pelien kopioinnin tarpeen. Jonkinlainen pelikokoelman arkistointi yhteen paikkaan kiinnostaa ehkä siinä vaiheessa, kun ne saa kaikki kynnen kokoiselle muistikortille Everdrive-tyyliin. Siinä vaiheessa taas asiasta ei ole enää konsolien myynnin kannalta haittaa.
Ykkösboksin ja PSP:n aikaan modaaminen oli yksinkertaista ja siitä sai selvää hyötyä, vaikka ei olisi ollut lainkaan laittomuuksiin kallellaan. Ja tuskinpa konsolivalmistajiltakaan jäi huomaamatta, että moni muutti vanhan pelikoneensa mediaboksiksi. Jos tämä oli edes osasyy siihen, että nykyisissä laitteissa on vihdoin kunnollisia mediatoistimia, kuuluu krakkereille kiitos.
Piuhapussin löytymisestä innostuneena kaivoin esiin juuri sen läpinäkyvän Crystal-version, jota olin itse viimeksi käyttänyt miltei 10 vuotta sitten. Yllätyksekseni se käynnistyi heti virtaa saatuaan ja toimi hyvin, mitä nyt kello luuli vuoden olevan 8957. Ehkä laite oli varautunut hieman pitempäänkin säilytykseen.
Tämä nimenomainen konsoli on varustettu Xecuter-modipiirillä. En luonnollisesti koskaan modannut sitä Xboxia, jota käytin peliarvosteluiden tekoon, koska Live-bannit eivät innostaneet. Mutta heti kun bokseja alkoi ilmestyä silloisen toimiston alakerrassa sijainneen panttilainaamon huutokauppoihin, nappasin itselleni muutamalla kympillä varakoneen ja kolvailin piirin paikalleen. Xboxin modifiointi oli nimittäin aikanaan lapsellisen helppo operaatio: emolevyllä olisi yhtä hyvin voinut lukea ”juota tähän” ja kiintolevyn sai tuosta vain vaihdettua isompaan IDE-limppuun. Temppuun tarvittava ohjelmisto löytyi helposti internetistä. Innostuneisuuden puuskassa tein vielä iR-modinkin, joten konsolin sai käynnistettyä ja sammutettua infrapunakaukosäätimestä. Vielä muutakin olisi ollut tarjolla, lisämuistista aina ylikellotussarjaan asti.
Poista takuu, paranna tuotetta
Miksi sitten tein tällaisen operaation, jota laitevalmistajat niin syvästi paheksuvat? Koska se teki Xboxista paljon paremman laitteen ja laajensi sen käyttötarkoituksia. Se, mikä oli aiemmin vain pelikonsoli, muuttui mediatoistimeksi ja emulaatioalustaksi. Erinomainen Xbox Media Center oli käytössä runsaasti, kun iltaisin katselimme makkarissa verkkolevyltä tallennettuja TV-ohjelmia. Tämän ansiosta konsoli pysyikin virroissa vielä pitkään sen jälkeen, kun varsinainen pelaaminen oli jo siirtynyt sen seuraajalle.
Syy, jonka vuoksi valmistajat ja maahantuojat eivät modaajien päätä silitelleet, liittyi tietenkin peleihin. Modin myötä Xboxissa sai toimimaan kaikkien alueiden kaikki pelit, myös itse tehtyinä ”varmuuskopioina”, ja ne oli helppo kopioida kokonaan kiintolevylle. Käytännössä tämä siis mahdollisti laajamittaisen piratismin. Itse en modaamisen jälkeen piratisoinut ainoatakaan peliä – päinvastoin, tulin ostaneeksi myös muille alueille tarkoitettuja tuotteita, koska pääsin niitä vihdoin kokeilemaan. Omat suosikkipelini toki kopioin kiintolevylle, että latausnopeus paranisi ja DVD:t säilyisivät paremmin.
Ymmärrän, että useimmat eivät näin toimineet. Tuhannet ja taas tuhannet modipiirit myytiin niille, joiden intressissä oli päästä pelaamaan halvemmalla, mieluiten ilmaiseksi. Tämä asiakasryhmä synnytti modipiirien markkinat ja rahoitti niiden tuotekehitystä. Me harvat, jotka halusimme etupäässä näppärämmän pelilaitteen, olimme nettohyötyjiä.
Osansa Sonyllekin
Toinen konsoli, josta modaaminen teki selvästi paremman, oli Sony PSP. Raudaltaan miltei erinomaisessa taskupleikkarissa oli nimittäin yksi iso vika: tallennusmedia. Siih-saah-sahaava UMD teki latausajoista naurettavia – sitten Commodore 64:n aikojen ei pelin alkuruutua ollut tarvinnut odotella minuuttikausia. Pandoran pariston, erityisen muistikortin ja muutaman hetken kikkailun jälkeen vanhaan Pespiin sai sujautettua hakkereiden muokkaaman laiteohjelmiston, jonka avulla pelit toimivat muistikortilta. Tämäkin oli melkoinen win/win, sillä hitaan levyaseman poistuminen pelistä paransi myös akkukestoa ja kotipolttoisena softana löytyi kaikenlaista hauskaa C64-emulaattorista skenedemoihin.
Eikä unohdeta PS2:takaan. Jos oli tullut hankkineeksi alkuperäisen möhkömallin konsolin ja siihen verkkokortin, sai lisäbonuksena IDE-liitännän kiintolevylle. Tästä ei tosin juuri mainittu tuotteen markkinoinnissa, koska sille ei ilmeisesti ollut suunniteltu mitään erityistä käyttöä.
Toisin kuitenkin kävi. Verkkokortilla ei PS2:n surkean nettipelin vuoksi tehnyt käytännössä mitään, mutta HD Advance -nimisen ohjelmiston avulla sai asennettua pelejä kiintolevylle, jopa ilman modipiirin asennusta. Modipiirin (ja myöhemmin softamodin) kanssa sai vielä poistettua tarpeen ladata itse ohjelmisto joka kerralla levyltä. Jälleen siis epävirallinen tuote oli virallista parempi.
Verkossa ja nalkissa
Xbox 360:n ja PS3:n kohdalla käytännössä lopetin modiskenen seuraamisen. Molemmat koneet olivat jo niin paljon kiinni verkossa, että homma muuttui tarpeettoman monimutkaiseksi. Verkkopeli, ladattavat pelit ja päivitykset olivat olennainen osa pelikokemusta, eikä Xbox Media Centerin kaltaisia ”killer appeja” juuri ilmestynyt. Molemmille koneille saatiin lopulta myös virallisesti pelien kiintolevyasennus, mikä paransi latausnopeutta, vaikka levyä toki pitikin yhä pitää asemassa.
Jos siis pelien kopiointi ei kiinnostanut, virallinen tuote oli lähes yhtä hyvä kuin epävirallinen, ja modaamisesta oli myös tehty huomattavan vaikeaa: käytössä piti olla juuri oikea laiteohjelmiston versio sekä monenlaista kaapelia ja ohjelmistoa, ja luvassa oli jatkuvaa kilpajuoksua päivitettävien laiteohjelmistojen ja pelien kanssa. Tämä oli epäilemättä ollut valmistajien tarkoituskin.
Käsitykseni mukaan Nintendo Wiillä oli jokseenkin aktiivinen homebrew-skene – siis sellainen, jossa tuotettiin kaikenlaista omaa sisältöä eikä vain keinoja piratisoida pelejä. Valitettavasti Wii oli jo julkaisussaan rautana sen verran vaatimaton, ettei tähän tullut koskaan tutustuttua.
Parempi tulevaisuus
Nykyisissä konsoleissa on varsin hyvät mediatoistinominaisuudet – Xbox Onea jopa markkinoidaan niiden avulla, ja hyvin se tehtävässä toimiikin. Juuri taannoin nautiskelimme verkkokiintolevylle tallennetun Louis C.K.:n keikan (jonka olin ostanut suoraan DRM-vapaana tiedostona kaverin saitilta, vink vink) teräväpiirtona olohuoneen televisiosta. Silloin 10 vuotta sitten, kun kolvailin Xecuterin paikalleen, tämä oli täysin ”laillisesti” toimien mahdotonta, vaikka ensimmäisenkin Xboxin tehot riittivät tuolloin käytössä olleisiin tallennusmuotoihin komeasti.
Kuten olen aiemminkin todennut, piratismi on minun ja useimpien muiden näkökulmasta kuollut. Tiedän, että X360/PS3-sukupolvea pystyy jo modailemaan ja pelejä pelaamaan USB-kiintolevyiltä, mutta ilman verkkoulottuvuuttaan nuokin konsolit ovat vajaita, nykysukupolvesta puhumattakaan. Steam taas on syönyt PC-pelien kopioinnin tarpeen. Jonkinlainen pelikokoelman arkistointi yhteen paikkaan kiinnostaa ehkä siinä vaiheessa, kun ne saa kaikki kynnen kokoiselle muistikortille Everdrive-tyyliin. Siinä vaiheessa taas asiasta ei ole enää konsolien myynnin kannalta haittaa.
Ykkösboksin ja PSP:n aikaan modaaminen oli yksinkertaista ja siitä sai selvää hyötyä, vaikka ei olisi ollut lainkaan laittomuuksiin kallellaan. Ja tuskinpa konsolivalmistajiltakaan jäi huomaamatta, että moni muutti vanhan pelikoneensa mediaboksiksi. Jos tämä oli edes osasyy siihen, että nykyisissä laitteissa on vihdoin kunnollisia mediatoistimia, kuuluu krakkereille kiitos.
Keskustelut (7 viestiä)
Moderaattori
Rekisteröitynyt 10.04.2007
17.05.2015 klo 20.49 1
Tärkein perustelu Wiin modaamiselle varmuuskopioiden ja aluekoodittomuuden lisäksi oli ilmeisesti muuan Project M, joka oli Super Smash Bros. Melee fanien näkemys Brawlista - sisälsi niin unohdetut kuin uudet hahmot, mutta Meleen nopeamman pelityylin ja muita muutoksia. Mm. pokemon-mestari oli hajotettu kolmeksi eri hahmoksi ja tasojakin oli vissiin aika monta täysin uutta.
Sitä näin viimeksi pelattavan vielä alkuvuodesta opiskelijajärjestöni tiloissa.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
17.05.2015 klo 22.33 4
18.05.2015 klo 00.02 1
Rekisteröitynyt 27.06.2010
18.05.2015 klo 00.05
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
18.05.2015 klo 09.25 3
Aivan täysin aihetta sivuten, mutta mikä Louis C.K.:n live tallenne oli kyseessä? Tulee fanitettua kyseistä henkilöä suht. aktiivisesti, joten kiinnostaa. Ja vielä tärkeämpänä, mitä mieltä Herra Kolumnisti oli kyseisestä pätkästä?
Live at the Comedy Store. Ihan OK, ei sellainen tykitys kuin Beacon Theater, mutta hitaan alun jälkeen pääsee vauhtiin viimeistään siinä rottaseksin kohdalla.
22.05.2015 klo 19.54 1
02.06.2015 klo 11.39
Kirjoita kommentti