Viime vuoden puolella liikkui linkkinä ja uutisenakin kertomus nörtti-isästä, joka oli nähnyt kiitettävästi vaivaa suunnitellessaan oman lapsensa ”pelikasvatusta”. Hän oli esitellyt pojalleen pelejä aikakausien mukaisessa järjestyksessä, lähtien Atari 2600 -ikäkaudesta ja päätyen lopulta nykypeleihin. Tekijä kutsui tätä esimerkiksi kyseenalaisesta vanhemmuudesta.

Itse uskon, että tästä lapsesta kasvaa aivan tasapainoinen yksilö, etenkin koska vanhemmilla selvästi oli järkeä päässään noin muuten. Paljon enemmän olen huolissani niiden vanhempien lapsista, jotka eivät valvo pelaamista lainkaan, kuin niiden, jotka yrittävät kasvattaa lapsiaan pitämään tietynlaisista peleistä. Aloin kuitenkin miettiä asiaa noin laajemmin. Onko olemassa joitakin pelejä, jotka ainakin pitäisi lapsilleen esitellä? Vai pitäisikö yleensäkään esitellä mitään?



En ole toteuttanut omien lasteni kanssa mitään johdonmukaista pelikasvatussuunnitelmaa. He ovat poimineet omat suosikkinsa itse melko laajasta tarjonnasta: tytär pelaa tällä hetkellä Minecraftia ja Gameloftin kammottavaa My Little Pony -freemiumpeliä, jonka pelinsisäiset ostokset olen tietenkin kieltänyt. Toistaiseksi kärsivällisyys on vielä riittänyt odotella rakennusten valmistumista. Poikani, josta kirjoitin aiemminkin, pelaa melkein kaikkea mitä käsiinsä saa. Molempien suosiossa ovat myös Nintendon käsikonsolit. Marion kuva pelin kannessa viittaakin yleensä siihen, ettei ainakaan painajaisunia ole luvassa.

Toisinaan olen kuitenkin esitellyt heille jotakin omia vanhoja suosikkejani. Kun sain heidät kiinni pelaamasta äitinsä tietokoneella Flashilla tehtyä Sonic the Hedgehog -kloonia, kaivoin esiin Sega MegaDriven, kaksi ohjainta ja alkuperäisen Sonic 2:n. Se maittoi heille hyvin, samoin Bubble Bobble. Pääasiallinen havaintoni onkin ollut, että lapsiani ei oikeastaan kiinnosta, onko peli vanha tai uusi: kunhan se on helposti omaksuttava ja kiehtova, grafiikoilla ei tunnu olevan heille juuri merkitystä.



Jokin aika sitten testailin illalla Atari XE:n kortinlukijaa ja pelasin sillä jotakin hyvin yksinkertaista autopeliä. Pelin äänen kuultuaan poikani ilmestyi paikalle ja halusi tietenkin kokeilla sitä. Hetken pelattuaan hän ilmoitti, että peli on muuten hyvä, mutta vastaan tulee liian vähän muita autoja. Hymyilytti, että kävin neljävuotiaani kanssa keskustelua yli 30-vuotiaan pelin ominaisuuksista.

Kun olin itse hänen ikäisensä, en ollut vielä nähnyt enkä pelannut yhtä ainoaa videopeliä – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä juuri ollut edes myynnissä. Olin kuuden vanha, kun sain ensimmäisen elektroniikkapelini ja 8-vuotias, kun sain kotimikron. Tätä ennen olin toki saanut satunnaisesti kokeilla pelejä sukulaisten ja tuttavien luona, ainakin Atari 2600:n ja Intellivisionin muistan selvästi. Ei ollut kuitenkaan olemassa mitään valtavaa kasaa itseäni vanhempia pelejä, jotka oli jo nostettu klassikon asemaan. Retroilusta alettiin edes puhua vasta silloin, kun olin itse noin 15-vuotias.

Ehkä juuri tämän vuoksi olen vähän vierastanut koko ”retropelaamisen” käsitettä silloin, kun sillä tarkoitetaan vanhojen pelien pelaamista vain sen itsensä vuoksi. Itsekin toki käytän retro-sanaa silloin tällöin, mutta ikään kuin varoituksena siitä, että aion taas horista menneistä. Itse pelaan vanhoja pelejä tuon tuostakin, enkä ajattele sen olevan jotenkin erillistä muusta pelaamisestani. Näitä samoja pelejä kun on tullut tahkottua niin kauan kuin muistan.



Kun olin kuudennella luokalla, diggailin kovasti Bon Jovia (Slippery When Wet -albumia, tarkkaan ottaen). Soitin sitä ylpeänä kasetilta isäni ystävälle, joka on vielä nykyäänkin innokas muusikko. Kuunneltuaan kohteliaasti hän kaivoi hyllystä Rainbow-yhtyeen vinyylin, laittoi sen soimaan ja sanoi, että Bon Jovi tekee käytännössä samaa juttua kuin Rainbow teki aiemmin. Tämä oli mieleenjäävä kokemus, vaikkei minusta mitään Rainbow-fania tullutkaan. Oli jännittävää tajuta, että on olemassa jonkinlainen pop-musiikkikulttuurin jatkumo, jossa bändit lainailevat toisiltaan ja rakentavat aiemman päälle. Osaltaan tämä johti moneen muuhun bändilöytöön myöhemmin.

Pelikulttuuri on tässä vaiheessa jo riittävän kypsä siihen, että sen kartalle voidaan vetää samanlaisia suuntaviivoja ja yhtäläisyysmerkkejä kuin pop-musiikinkin. Ja juuri nämä kehityskulut kiinnostavat itseäni. Sen sijaan, että tarjoilisin lapsilleni jotakin ennalta valikoitua pelihistorian kaanonia, haluan mieluummin olla tällainen tuutori, joka kertoo, mistä tämä ja tämä pelin ominaisuus on alkujaan kotoisin. He voivat sitten itse valita, kumpi kiinnostaa enemmän: aito asia vai sen nykyaikaistettu painos. Tärkeintä on nauttia pelaamisesta (sopivassa määrin) ja ymmärtää, että pelit ovat muutakin kuin vain pikseleitä ruudulla: ne ovat tarinoita pelien takana, niitä tekeviä ihmisiä, kokonainen kulttuuri.