Kuluneella viikolla uutisoitiin Rovion yt-neuvotteluiden päättymisestä ja noin sadan työpaikan menetyksestä. Uutisen kommentit eri puolilla internetiä ovat olleet jokseenkin masentavaa luettavaa (jopa näin uutiskommenttien asteikolla). On naurettu Roviolle, kerrottu miten osattiin ennustaa asia jo vuonna 200X ja voivoteltu sitä, miten tästäkään ei nyt tule uutta Nokiaa ja kuinka yleensä ottaen Suomessa ovat kaikki asiat huonosti.

Mutta jos näiltä besserwissereiltä olisi tosiaan kysytty asiaa vaikkapa vuonna 2009, harva heistä olisi osannut ennustaa, miten korkealla vihaisten lintujen lento käy. Vaikka nyt otettiin takapakkia, se ei muuta sitä, että hassun näköisillä linnuilla tehty Crush the Castle -kopio synnytti maailmanlaajuisen ilmiön, joka tahkosi tekijöilleen miljoonia euroja, synnytti vuosiksi sadoittain työpaikkoja ja toi sitä kautta Suomellekin ihan passelisti verotuloja. Rovio ei ollut, eikä ole, mikään RIOT-E. Eikä Rovio saavuttanut menestystään mitenkään täysin sattumalta: ennen AB:tä se oli tehnyt kymmenittäin pelejä alihankintana.

Ymmärrän, että Peter Vesterbackan ja kumppaneiden tyyli on matkan varrella ärsyttänyt monia. Rovion markkinointi ja visiot olivat täyttä amerikkaa, ja ilmoitus siitä että he pyrkivät isommaksi kuin Disney kuulosti jo hybrikseltä. Toisaalta nousukiito oli tuolloin kovaa ja sosiaalinen tilaus hyville uutisille puolestaan suurta, kun monet muut asiat tuntuivat menevän alamäkeen.

On kuitenkin naurettavan helppoa ennustaa negatiivisia asioita tapahtuvaksi. Pitää vain esittää jokin ilmiselvä väite, kuten että jonkin tuotteen menekki loppuu joskus. Näin kun käy liki jokaiselle tuotteelle. Seuraavaksi pitää vain odottaa riittävän kauan ja muistaa olla paikalla silloin, kun ”ennustus” lopulta toteutuu. Sen jälkeen voikin sitten pitää itseään selväpäisenä realistina, joka osasi ennakoida tämänkin. Jos mukakyyninen internetruikutus ja jälkiviisaus laskettaisiin mukaan bruttokansantuotteeseen, Suomella ei olisi hätäpäivää.



Pelibisnes on muuttunut, jos se ei jo ole käynyt jollekulle selväksi. Vaikka tietokone- ja etenkin konsolipelit tekevät edelleen rahaa, myös niiden tekeminen kallistuu jatkuvasti. Samalla mobiilipelaaminen on tullut jäädäkseen. Pienillä pääomilla toimiville yrityksille tämä on erinomainen uutinen, sillä menestynyt mobiilipeli on mahdollista synnyttää jokusen kymmenen tuhannen euron investoinnilla. Esimerkkejä tästä löytyy – kas kummaa – Suomesta kasapäin. Maaksi, jossa kaikki on huonosti ja pienyrittäjiä vain kuristetaan, tämä homma tuntuu kuitenkin luonnistuvan suorastaan poikkeuksellisen hyvin.

Menestystä seuraa tietenkin niin sanottu seuraavan tuotteen ongelma. Miten uusia sama temppu? Tässäkin suhteessa asiat ovat muuttuneet. Perinteisten pelien puolella hitin tekijä sai aina taakseen jättijulkaisijan, joka löi rumpua niin että seuraavakin peli lähti kaupasta ostajien mukaan. Mobiilimarkkinoilla taas tarjoajia on niin paljon, ettei salaman iskeminen uudelleen ole lainkaan itsestään selvää. Rovio onnistui pyörittämään possuimperiumiaan jopa hämmästyttävän pitkään, osin käyttäen ensimmäistä megahittiä markkinointikanavana muille, mutta jossain kohtaa yleisö kaipasi taas jotakin aivan uutta. Saman tilanteen edessä ovat varmasti myös Fingersoft ja jopa Supercell aikanaan. Jälkimmäisen omistajat tosin hoitivat raha-asiansa (jo toistamiseen) siinä määrin erinomaisesti, että he voivat pohdiskella seuraavaa siirtoaan vaikka vuosikymmenen.

Muun muassa tämän vuoksi on syytä viimeistään nyt päästää irti siitä kuvitelmasta, että jokin suomalaisista pelifirmoista kohoaisi mobiilipelimaailman ylivoimaiseen johtoon sillä tavoin kuin Nokia dominoi matkapuhelinbisnestä. Tulevaisuus tällä kentällä näyttää edelleen hyvin hajautuneelta: edes perinteisen puolen vanhat toimijat eivät ole toistaiseksi onnistuneet ostamaan itseään markkinaykkösiksi. On pelkästään hyvä, että liikkeellä on paljon pienempiä ja nälkäisiä firmoja paisuneiden mammuttien sijaan. Epävarmuutta on pakko opetella sietämään. Jos Roviota voi jostain jälkikäteen arvostella, niin siitä, että se tuntui tosiaan pyrkivän uudeksi Nokiaksi – jota niin moni suomalainen, poliitikoista kadunmiehiin, tuntui kaipaavan.

Me emme kuitenkaan oikeasti tarvitse taas tilannetta, jossa perustetaan Rovio-lukioita ja säädetään Lex Rovioita. Vaikka kumisaapasfirma on luonut (ja luo edelleen!) tähän maahan runsaasti vaurautta, osaamista, kansainvälisyyttä ja paljon muutakin hyvää, sen vaikutusvaltaa saattoi pahimmillaan verrata valtioon valtiossa. Ei ollut enää Suomelle hyväksi, että kokonainen ikäluokka oli töissä samassa yhtiössä – ja käytännössä kaikki yritykset alihankkivat tavalla tai toisella samalle yhtiölle. Lisäksi pienemmistä puroista syntyvä joki ei häiriydy lainkaan niin paljon, kun jokin lähteistä lopulta ehtyy. On aika lopettaa haikailu entisten menestystarinoiden perään ja synnyttää uusia, tähän aikaan sopivampia.



Eikä toki unohdeta, että meillä on Suomessa myös niitä ”ihan oikeita” pelistudioita. Remedy väsää maamme historian kalleinta pelituotantoa Microsoftille. Housemarque voi paksusti Sonyn kyljessä. Bugbear saa lopultakin toteuttaa itseään, kun yhteisöltä löytyi rahoitus heidän äärimmäiselle romurallilleen. Pienemmissäkin studioissa tehdään töitä hartiavoimin.

Isojen pelien kehitys on kuitenkin kallista ja epävarmaa puuhaa. Vuosikausien työ voi valua hukkaan, jos prosessia ei viedä läpi viimeistä piirtoa myöten oikein. Meilläkin on vuosien mittaan haastateltu useita studioita, joilta ei lopulta tullut ulos ainoatakaan peliä. Samaan aikaan jokin Flappy Bird -tyyppinen viikonlopun ohjelmointiharjoitus voi synnyttää yhtäkkiä maailmanlaajuisen ilmiön.

Vaikka olisi sydämeltään miten HC-pelaaja, ei kannata ideologisessa hurmoksessaan unohtaa, mistä saadaan ihmisille leipää pöytään. Jos joku on kerran halukas maksamaan mobiilipeleistä ja niitä on ainakin toistaiseksi suhteellisen helppo saada aikaan, kehotan jokaista rutisijaa asentamaan vaikkapa Unityn ja kokeilemaan, mitä saa tehtyä. Esimerkiksi yt-kierroksen jäljiltä työttömyyskorvauksella elävälle bittinikkarille tämä on yhteiskunnan näkökulmasta huomattavasti paremmin käytettyä aikaa kuin suunsoitto netissä ja kaljan juominen.



Karrikoiden voisi ajatella, että pelimaailmassa on kahdenlaisia tyyppejä: John Romeroja ja John Carmackeja. Molemmat ovat omalla alallaan lahjakkaita, mutta Romerot hehkuttavat jo varmuuden vuoksi etukäteen, siinä missä Carmackit vain koodaavat. Tämän lopputuloksena Romeroille toisinaan nauretaan, mutta he myös jäävät ihmisten mieliin ja saavat tuotteitaan kaupaksi. Moni on naureskellut Jollallekin, mutta harva pystyy puolen tunnin presentaation aikana myymään puolellatoista miljoonalla taalalla tablettitietokoneita, joita ei ole vielä edes olemassa. Marc Dillon teki niin Slush 2014:ssä, ja se toi suoraan lisää työtä Suomeen ja suomalaisille osaajille.

Suomessa on paljon Carmackeja, mutta toistaiseksi liian vähän Romeroita. Vesterbacka ansaitsee tunnustusta siitä, että hän uskalsi yrittää muuttaa tätä kulttuuria. Tällä koodiosaamisen määrällä pelibisneksemme voisi voida vielä nykyistäkin paremmin, jos maltamme päästää irti negatiivisuudesta ja hehkuttaa silloin kun se on tarpeen. Joskus tulee nenille, mutta mitä sitten? Yritettiin edes. Rovion nyt vähennettävät 110 työpaikkaa olivat 110 työpaikkaa enemmän kuin jälkijättöinen jupina on tänne synnyttänyt, ja firmaan jää satoja työntekijöitä. Veikkaanpa myös, että useimpien irtisanottavien on helppo työllistyä alalle uudelleen.

Sen kummemmin Romeron kuin Carmackinkaan taitoja ei nimittäin kannata aliarvioida, sillä kun nämä kaksi voimaa kohtaavat, voi aivan hyvin syntyä seuraava Doom.