Kuten Manu uutisessaan reilu viikko sitten totesi, luvassa on poikkeuksellinen pelisyksy. Erilaisia autopelejä on nimittäin tulossa aivan jonoksi asti, ja suurin osa niistä on ainakin alustavasti kiinnostavia. Forza Horizon 2 on jo kokeiltavissa demona, Driveclub vaanii kulman takana ja The Crew kilpailee melko suoraan niiden molempien kanssa. Kuuman ryhmän viimeisenä nähdään odotettu ja grafiikaltaan hehkutettu Project CARS. Eivätkä tässä suinkaan ole kaikki, sillä mm. mainio maastoautoilu Spintires saatiin sekin uunista ulos juuri syksyn kynnyksellä ja Bugbearin Next Car Game kehittyy myös harppauksin.

Olen kirjoittanut autopeleistä niin paljon, että moni on varmasti ymmärtänyt niillä olevan erityinen asema sydämessäni. Mielenkiinto on toki varmasti lähtöisin siitä, että autot ovat aina tuntuneet jännittäviltä teknisiltä laitteilta, mutta syitä on muitakin. Autopelit ovat useimmiten väkivallattomia, nopeasti omaksuttavia ja parhaimmillaan erinomaisen haastavia. Jos minulla on puoli tuntia aikaa pelata, ehdin jo huristella monta kisaa. Samoin en ole oikein koskaan erityisesti lämminnyt esimerkiksi FPS-räiskinnälle, joten autoilu on täyttänyt senkin jättämän tilan.



Vaikka pidän autopeleistä, se ei tarkoita, että olisin niissä jotenkin poikkeuksellisen hyvä, tai että suhtautuisin asiaan mitenkään uskonnollisella antaumuksella. Kun homma etenee tasolle, jossa hierotaan sekunnin tuhannesosia pois kierrosajasta tai etsitään täydellisiä pyöränkulmia, viitseliäisyyteni yleensä loppuu. En ole jaksanut enää pystyttää kotiin mitään virtuaaliohjaamoa, vaan olen kasualisoitunut padipelaamisen tasolle. Tämä rajaa minut pelaajana monien sinällään ansiokkaiden ajosimulaattoreiden ulkopuolelle. Täysin realistinen ajomalli kuulostaa todella kuumottavalta, kunnes tajuan, etten pääse edes kunnolla liikkeelle. Ja minulla on sentään ollut ajokortti 20 vuotta. Viihdyttävin kytkintä ja oikeaa vaihdekaaviota hyödyntävä peli on itselleni edelleen kolikkoautomaatti Race Drivin'. Se on vaikea, mutta ei lannistavan vaikea, ja peli on helppo ja nopea aloittaa uudestaan.

Siksi olen hieman surullisena seurannut sitä, että markkinoilla ei ole pitkään aikaan ollut tarpeeksi kiinnostavia autopelejä. Konsoleiden pääsarjat Gran Turismo ja Forza Motorsport kiertävät tällä hetkellä lähinnä kehää osasta toiseen ja lisäksi ne ovat jumittuneet epäolennaisuuksiin, kuten automäärien paisuttamiseen. Molemmat sarjat ovat jo niin ”valmiita”, ettei niihin oikeastaan voi enää lisätä mitään käänteentekevää. Kehitys on iteratiivista. Forza vitosta tuli testailtua jonkin matkaa alusta, mutta ajoin aikanaan jo kakkososaa niin paljon, etteivät nämä pienet erot ja grafiikan päivitys enää houkuttele pelaamaan. GT:n kohdalla taas ykkös- ja nelososat tuli pelattua puhki.

Niin FH2, Driveclub kuin The Crew ovatkin kiinnostavia juuri siksi, että niissä on tarjolla muutakin kuin pelkkää perusmuotoista radan kiertämistä. Tuntuu, että suuren budjetin pelien suunnittelijat ovat pitkästä aikaa huomanneet, että muunkinlainen autoilu kuin vain ratakapina voisi käydä kaupaksi. Silti ne eivät ole ihan täyttä karting-hupailua – sillekin on toki paikkansa, mutta kyse on tällöin enemmän muusta toiminnasta kuin autoilusta. Vaikka automallit tai niiden määrä eivät ole itselleni se ratkaiseva asia, haluan kuitenkin, että pelissä esiintyy oikeita tai niiden kaltaisia kulkupelejä, ja että fysiikan lakeja noudatetaan edes Hollywood-tasolla.

Next Car Game puolestaan innostaa (suomalaisuuden lisäksi) ennen kaikkea tietynlaisen tinkimättömyytensä ja herkullisen vauriomallinsa vuoksi. Muiden pelien lisensoitujen autojen kolhut jäävät liian usein vain kosmetiikan tasolle, mutta NCG:ssä ajoneuvonsa saa rutattua sellaiseksi rusinaksi, että hymynkare nousee kasvoille väkisinkin. Siitä huolimatta se on jo nyt myös oikea peli, toisin kuin vaikka BeamNG.drive.



Lapsesta asti olen ajoittain miettinyt, koska autopelit mahtavat olla niin hyvän näköisiä, että niitä pelatessaan voisi kuvitella ajavansa oikeasti. Autojen ulkonäkö onkin kehittynyt tasaisesti aina PS1:n Gran Turismosta alkaen, mutta viimeistään ympäristö on sitten kavaltanut, että tässä ollaan hyvin huolellisesti rajatun kuplan sisällä. Uusien konsoleiden autopeleissä tämä raja siirtyy jälleen hieman ja ajoittain – mutta vain ajoittain – peligrafiikka näyttääkin hämmentävän todenmukaiselta. Huomasin välillä ihailevani aidosti Forza Horizon 2:n demon maisemia, vaikka toisaalta sateessa vastustajien autot näyttävätkin edelleen muovisilta.

Tässä onkin eräs autopelien funktio. Ne tarjoavat tutun viitekehyksen, jonka varjolla voi helposti esitellä tekniikan kehitystä: automallit tarkentuvat, päivitysnopeus paranee ja ympäristöihin ilmestyy lisää yksityiskohtia. On kuitenkin myönteistä nähdä, että pitkästä aikaa luvassa on muutakin kuin vain niitä perinteisiä, jo melko kuivakkaita tekniikkademoja. Toivotaan siis, että ainakin yksi näistä uusista tulokkaista on ennakkohehkutuksensa arvoinen. Ehkä 10-vuotiaan minäni haave täydellisen vapaasta, koko Suomen täydessä mittakaavassa kattavasta ja fotorealistisesta Hanko-Utsjoki Racingista voi silloin vielä jonakin päivänä toteutua.