V2.fi:n pelitoimitus syöksyi Xbox Live Arcaden syövereihin ja palasi mukanaan ninjahyppelyä, pokerikorttien mäiskettä ja japanilaista räiskettä. Lisääkin on luvassa.


Teksti: Matti Lintula

Hulvattoman 80-luvun muiden ilmiöiden ohella myös ninjabuumi nousi muutama vuosi sitten uudestaan pinnalle. Vaikka Last Ninjan jatko-osaa ei vielä olekaan nähty, on yön mustia tappajia vilissyt peleissä viime aikoina runsaasti. Osa digininjoista luottaa raakaan väkivaltaan, mutta kuuluisan kasari-karaten hengessä nimetty, Flash-pelinä alkunsa saanut N+ esittelee ninjat ketterästi loikkivina ja esteitä väistelevinä tikku-ukkoina. Peli on ulkoasultaan muutenkin varsin pelkistetty. Sivulta kuvatut kentät koostuvat suljetuista alueista, käytävistä ja kuiluista, joissa ninjan menoa hidastavat erilaiset puolustusmekanismit sähköpalloista miinoihin. Pelaajan on edettävä kentän poistumistien avaavalle katkaisijalle ja lopulta ovesta ulos kohti uusia ninjahaasteita.

Peli keskittyy toiminnan sijasta aivopähkinöihin, sillä etenkin vaikeammissa kentissä on olemassa vain yksi oikea tapa selvitä esteiden ohi ehjänä. Yksinpelissä viiden kentän episodeja on 50, joten pelattavaa löytyy 250 alati vaikeutuvan tason verran. Moninpelimuotoina löytyy yhteistyö, kilpajuoksu ja selviytymiskilpailu. Arkkitehtuuriopinnoistaankin luistanut ninja rakentaa mukana tulevalla muokkaimella hetkessä lisää kenttiä sekä yksin- että moninpeliin. N+ on erittäin koukuttava peli. Moninpeli on lisäksi haastava, mikäli vastassa sattuu olemaan kentät satoja kertoja kolunnut konkari. Etenkin kilpajuoksussa ratkaisee virheetön ja juuri oikein ajoitettu suoritus.

Ilmaisen esikuvan loistava pelattavuus on siirtynyt sellaisenaan Xbox-versioon, joten pelkkä tulokseton seinillä hyppelykin tuottaa jotakin outoa tyydytystä. Grafiikoita on kohennettu jonkin verran ja mukaan soppaan on sekoitettu pari teknobiisiä, jotka jatkuvasta toistosta huolimatta eivät yllättäen käy lainkaan hermoon vaan sopivat peliin loistavasti. Peli kysyy sohvaninjalta zeniläistä tyyneyttä ja mielenhallintaa, sillä hätäilyn tuloksena on usein räjähdyssarja ja nippu lentäviä irtoraajoja. Tarkka ohjaustuntuma saa kuitenkin aikaan sen, että loikan päättyessä miinaan voi tapahtuneesta syyttää vain itseään. N+ sisältää jonkin verran melko pikselintarkkaa hyppelyä, joten teräväpiirtotelevisio on suositeltava kumppani modernille ninjalle.




Teksti: Manu Pärssinen

Poker Smashista olisi nimensä perusteella odottanut Texas Hold'Em -aallolla ratsastavaa peliä, mutta kun sellainen jo Xbox Live Arcadessa on ja Smashin perässä heiluteltiin puzzle-sanaa, niin jostain muusta täytyi olla kyse. Itse asiassa pelaaminen onkin lähempänä Tetristä tai sen sukulaisia, tarkoituksena on pitää korttipalikat kaukana ruudun ylälaidasta.

Mikä onkin hankalaa, kun niitä pukkaa koko ajan alareunasta lisää. Tarkoituksena on muodostaa 10, J, Q, K ja A-korteista pokerikäsiä - vähintään kolmosia, mielellään suoria, värejä tai täyskäsiä. Palikoita voi liikuttaa vain vaakasuunnassa, mutta pelikäsiä voi muodostaa myös pystysuuntaan. Sopivasti yhdistyneet kortit katoavat ruudulta. Mitä ylemmäksi palikat nousevat, sitä lähempänä pelaajaparan pää on halkeamispistettä. Poker Smash kun ei ole mikään helppo puzzlepeli. Vaikka apuna voi käyttää ajan hidastamista ja pommeja, vääjäämättä eteen tulee tilanne, että tekee mieli nostaa kädet pystyyn, kun aivorukka ei enää erota ristiä ruudusta eikä jätkää kunkusta.

Graafisesti ja efekteiltään Poker Smash on pikkupelien kärkiluokkaa, eikä äänipuolikaan rasita, yhtä rokkirenkutusta lukuunottamatta. Ohjaus hoidetaan kätevästi molemmilla tateilla - vasemmalla liikutaan halutun kortin kohdalle, jota oikealla siirretään. Kireissä tilanteissa nopeat kontrollit ovatkin kohdallaan. Itse pidin jopa varsinaista pelitilaa parempana puzzlemoodia, jossa saa rauhassa miettiä, mitkä pokerikädet muodostamalla ruutu saadaan täysin tyhjäksi ja kuinka sen saa oikein tehtyä.

Poker Smash on XBLA-pulmapelien parhaimmistoa, mutta vaatii tiukkaa keskittymistä ja annoksen hyperaktiivisuutta tai pari tölkkiä Red Bullia, että sitä pystyy pidemmälle pelaamaan. Ei auta muuta kuin suositella ensin demoversion testaamista, siitä saa vallan hyvän kuvan siitä, minkälaista pelin meininki on.




Teksti: Mikko Heinonen

Dreamcast- ja shootterifani hyppii riemusta, kun tuoreet japanilaiset arcade-räiskinnät valuvat yksi kerrallaan Live Arcadeen. Ikarugan tulosta on uutisoitu jo useampaan kertaan eri puolilla verkkoa, mutta hieman tuntemattomampi Trigger Heart Exelica pääsi ladattavaksi kuin puolivarkain. Liipasinsormiltaan herkkien kannattaa kuitenkin tutustua tähänkin, sillä THE on laadukasta peruspaukuttelua.

Warashin kehittämässä pelissä on valittavana pari erilaista manga-tyttöstä, joiden alukset ampuvat joko suoraan eteenpäin tai kaikille sivuille. Normaaliin tapaan pelin löyhää "juonta" käsitellään pomotaisteluiden välissä. Lisäksi spesiaalikoukkuna pelissä on vihollisalusten kaappaaminen - ampumalla erityisen "Capture shotin" voi vihollisen napata kynsiinsä ja heittää pommina muita päin. Muuten pommi- ja bonusvalikoima on kuin hyvin monesta muusta räiskintäpelistä, eikä toimivaa konseptia kannatakaan pelkän muuttamisen vuoksi muutella.

En malttanut olla vertaamatta peliä Dreamcast-versioon, jonka tulin aikanaan hankkineeksi importtina. DC-versio on käytännössä suora käännös peliautomaatista, joka toimii Dreamcastiin perustuvalla NAOMI-alustalla. 360-painos on luonnollisesti sovitettu HD-tarkkuuteen, mikä tekee grafiikasta hieman kliinisemmän näköistä kuin esikuvallaan, samoin kaikki on hieman pienempää, mikä rauhoittaa pelitempoa hieman. Vastapuolena Xboxin ohjain, etenkin d-pad, on parempi kuin Dreamcastissa, joten lopputulos on aika tarkkaan tasapeli - varsinkin kun tätä XBLA-painosta ei tarvitse ostaa konkurssin uhalla eBaylta. Vaikeustason suhteen on pysytty kohtuudessa, meno ei ole aivan samanlaista reaktio- ja muistitestiä kuin Ikaruga.

THE ei käännä ketään japaniräiskintöjen ystäväksi, mutta skeneen vihkiytyneiden kannattaa laittaa MS-pisteet jonoon. Seuraavaksi Border Down, kiitos, että päästään paukuttamaan myös vaakasuuntaan!