Jonkun verran V2.fi:n peliuutisissakin pyörinyt Guinnessin ennätyskirjan pelejä käsittelevä versio on nähnyt nyt päivänvalon suomenkielisenä versiona. Kannessa komeilee julistus kaikkien aikojen kattavimmasta videopeliteoksesta, mikä tietenkin riippuu vähän siitä, mitä videopelikirjaltaan hakee. Kaikkea pelien historiasta niiden suunnitteluun raapaistaan kuitenkin hieman ja kieltämättä yli 250 sivua on kunnioitettava laajuus tämän alan opukselle.



Tällaiselle turhaa trivia- ja pop-tietoa sekä videopelejä elämännesteekseen nauttivalle Guinnessin kirja on jumalten nektaria posliinialttari-istunnoille. Ensimmäinen mielikuva kirjasta on jonkinlainen sillisalaattimeiningillä koottu EDGE-lehden spesiaali, eikä vaikutelma ole vallan vääräkään - pelien asiantuntijoina on käytetty mm. EDGEn toimituskuntaa.

Kirja alkaa vuosikatsauksella ja vuoden 2007 huippupelien esittelyllä. Sieltä täältä sivuja selailemalla silmiin osuu ensimmäisenä hauskoja ja välillä hyvinkin turhia Triviaa-otsikon alle kerättyjä tiedonmurusia, mutta tarkemmin tutustuttaessa kirja tarjoaa ihan asiaakin. Pelikoneiden historiaa on parikymmentä sivua ja kirjan lopussa esitellään myös parhaita kolikkopelejä.

Tiesittekö, että Asteroids-pelin ennätys on pysynyt jo 25 vuotta ja se on 41 336 440?

Eri pelityypit on jaettu omiin osastoihinsa ja niiden parhaimmistoa, sekä kyseisten pelien hallussa pitämiä ennätyksiä esitellään yksitellen. Esimerkiksi taistelupeleistä omat aukeamansa ovat saaneet Street Fighter, Mortal Kombat, Tekken ja Virtua Fighter.

Tiesittekö, että ESRB-ikärajatoimikunnan alkusysäyksenä toimivat Mortal Kombatin herättämät yleisöreaktiot?



Lisäksi kirjasta löytyy alan ihmisten lyhyitä ja pidempiäkin haastatteluja. Mukana ovat mm. Cliffy B, nuori ammattilaispelaaja Lil Poison sekä TT Gamesin Jonathan Smith. Joidenkin pelien yhteydessä kerrotaan myös niiden tekijöistä, mikä on mainiota peliyleissivistyksen kasvattamista.

Tiesittekö, että Yu Suzuki saa suuren osan ideoistaan unistaan?

Peli-Guinness kamppailee saman ongelman kanssa kuin kaikki tietokirjallisuus nykyään: ennen kuin kirja on painossa, on osa sen tiedoista jo vanhoja. Varsinkin peliennätykset saattavat muuttua moneen kertaan jopa yhden päivän aikana. Tämä on toisaalta hyväkin bisnesmalli: ainakin on varmaa, että ensi vuoden kokoelmaan löytyy uutta asiaa - ja varmasti jäi esittelemättä vielä monia pelejä, joilla on jos jonkin sortin outoja ennätyksiä.

Tiesittekö, että Fight Night 3:n äänitehosteet on luotu lyömällä kuollutta sikaa?

Samat triviat pystyy tietenkin kaivamaan enimmäkseen internetistäkin, mutta läppäri ei ole niin kätevä vessanpöntöllä tai riippumatossa lukiessa. Nyt joku on nähnyt etsimisvaivan puolestasi ja pelimiehille kirja tarjoaa monia hymyn hetkiä ja varmasti jotain uuttakin tietoa.

Tiesittekö, että vaikka Sonic the Hedgehog 2 on parhaiten myynyt Sega-konsolien peli, sitä myytiin Japanissa vain 180 000 kappaletta?

Vielä kun saataisin Suomen television Ressu Redfordin juontama show, jossa kansa koittaa rikkoa näitä ennätyksiä.

Tiesittekö, että Ressu on lyhyempi kuin minä?





Desert Planet vihreine mopokypärineen on suomalaisen retrohenkisen musiikin ehdotonta eturintamaa. Vaikkeivät planeettalaiset olekaan lähteneet musiikissaan ns. puristilinjalle, eli musaa ei tehdä alkuperäisillä retrokoneilla, vaan hieman modernimmalla teknologialla vanhoja soundeja käyttäen, saa jokainen DP:n kappaleita kuuleva kuitenkin varsin mojovan annoksen Commodore 64:n ja sen aikalaisten viboja.

Moonrocks tyylikkäine kansineen on hyvin puhdasta lo-fi -poppia videopelien maailmasta inspiraatiotaan poimien. Musiikkivideonkin poikinut Green Fireballs on levyn menevimpiä otoksia, vaikka sen perusversio onkin turhan monotoninen. Mielestäni uusimman levyn myötä Desert Planetin äänimaailma on hieman yksinkertaistunut, millä on sekä hyviä, että huonoja seuraamuksia - kappaleet pysyvät kasassa, mutta toistavat itseään liikaa. Soitinpatteristo on saanut myös entistä enemmän vaikutteita sci-fi-elokuvista. Muuten kappaleet voi jakaa mollisävytteisiin, synkeisiin viisuihin ja hauskan kuuloisiin plimputteluihin (esim. Six Pistoleros, Three Apples High), joista jälkimmäiset iskivät meikäläiseen huomattavasti lujemmin.



Hieman kauemmaksi peruspoluiltaan autiomaan planeettaväki lähtee Phantoms of the Digital Dump ja Short Circuit HQ -teoksillaan, joissa mukana on ollut Kokeellisen elektroniikan seura. Kyseisissä ääniteoksissa on hyödynnetty teknisiä laitteita, joita on viilattu sellaiseen kuntoon, että niistä lähtee jos jonkinlaista omituista ja vinkeää ääntä. Lopputulos on Short Circuit HQ:n kohdalla alakuloisempaa linjaa: hevikitarat lisäämällä päästäisiin lähes Nine Inch Nails -tunnelmiin. Phantoms of the DD taas on levyn massiivisimpia kappaleita, mieleen tulvivat japanilaiset räiskintä- tai taistelupelit.

Ehdoton valopilkku ja yksi biiseistä, jota tuli kuunneltua heti useammankin kerran, on Green Fireballsin Bacalao Remix, joka modernimmalla biitillään ja vaihtelevammalla sovituksellaan muistuttaa Lo Fidelity Allstarsin menevän iloista poppia. Uskon, että tälle linjalle Desert Planetin hemmot eivät välttämättä halua panostaa, mutta ehkäpä joku remix-kokoelma toimisi isommankin yleisön makuun? Näine eväineen tämäkin DP:n julkaisu jää melkoisen kapean nörttijoukon undergroundviihteeksi ja peruskäytössään poikien peli-iltojen taustamusiikiksi.