Irrational Gamesin sulkeutumisesta kantautuvien uutisten jälkeen odotukseni Burial at Sean lopetusosaa kohtaan kasvoivat, onhan kyseessä Ken Levinen studion joutsenlaulu. DLC-parin ensimmäinen osa ei onnistunut vakuuttamaan juuri millään osa-alueella, miten kävisi tarinan toiselle puoliskolle?




Suurin ero Bioshock: Infiniteen ja Burial at Sean ensiosaan syntyy narratiivisen pääpisteen siirtämisestä: ohjaus vaihtuu Booker DeWittistä fanisuosikki Elizabethiin. Tarinallisesti meno jatkuu suoraan ensimmäisen Burial at Sean lopusta, kertoen loppuun Rapturen lätäköiden ja kadonneen tytön tarinan. Käsikirjoituksessa löytyy yhä pieniä tyhmyyksiä sieltä täältä, eivätkä esimerkiksi erinäiset muutokset Elizabethin hahmoon kykyineen uppoa täysin kakistelematta. Ensimmäiseen osaan verrattuna käsikirjoituksen laatu ottaa kuitenkin harppauksen eteenpäin niin dialogissa, rytmityksessä kuin itse juonen sisällössä. Tällä kertaa Infiniten perinteisten persoonaparadoksien sijaan keskitytään enemmän kronologisiin ongelmiin ja palapelin osasten paikoilleen napsahteluun. Viimeistään Burial at Sean lopputekstien myötä pelaajasta tuntuu, että Bioshock on yhtenäinen teos myös tematiikkaa konkreettisemmalla tasolla. Mitään tämän tarkempaa ei voi spoilaamatta sanoa, mutta mainittakoon että kirjoituksen taso pysyy yleisesti ottaen nautittavana ja lopetuskin on sekä onnistunut että tyydyttävä.


Elizabeth on Bookeria valovuosia mielenkiintoisempi hahmo. Tarinan seuraaminen uudesta näkövinkkelistä tuo muutenkin raikkaampaa tuulahdusta pelisarjaan, joka on aiemmin keskittynyt lähinnä mykkien miesten kuvaamiseen. Elizabeth ei ihastuttavasti mukaudu liikaa pelinarratiivin normeihin pulassa olevana neitsyenä tai maskuliinisuutta ylitsehuokuvana kovanaamana, vaan onnistuu pysymään eheänä sekä moniulotteisena ihmisenä läpi koettelemusten. Rapture taasen muistuttaa enemmän ensimmäisen Bioshockin kylmää ja varjoilla leikkivää dystopiaa, joka on aina plussaa. Odotin etukäteen ensimmäisessä osassa nähtyä Rapturen loistoa vesi kielellä, mutta pettymys oli karvas. Merihaudan toisessa tulemisessa tunnelmointi on vastakohtaisesti saatu nappiin.




Pelimekaniikoissa pyörää ei suoranaisesti lähdetä keksimään uudelleen, mutta Elizabethin taistelutaidot eivät ole täysin yhtenäiset Bookeriin verrattuna. Vähemmän kuritusta kestävänä Elizabeth luottaa ammuskelun sijaan hiipimiseen, vartijoiden hiljaiseen kolkkaamiseen sekä nukutusnuolien käyttämiseen. Uusi plasmid Peeping Tom auttaa myös hiljaisessa etenemisessä röntgenkatseella ja näkymättömyydellä. Hiipimistä on helpotettu ja parannettu roimasti emopelistä, joka mahdollistaa vihollisjoukon seassa kieputtelun sekä yksi kerrallaan harventamisen. Bookerin pyssysankarointi oli itselleni niin uuvuttavaa ja itseään toistavaa, että vaihdos hiipimiseen tuntui vapauttavalta sekä innostavalta - lopulta niinkin innostavalta että pelasin noin viisituntisen seikkailun kokonaan ampumatta ketään.


Vaikka hiipiminen onkin mukavaa vaihtelua, se kärsii emopelinsä ongelmista. Vihollisia ei ole suunniteltu muuhun kuin tykinruuaksi Infiniten itseääntoistavassa ammuskelussa, jolloin esimerkiksi tekoälyn rajoitteet ovat ajoittain turhankin selviä. Suurimmilta osin varjoissa hipsuttelusta jää kuitenkin hyvä maku suuhun. Sama pätee hiipimisen lisäksi muihinkin osa-alueisiin: Burial at Sea ottaa niin tarinasta, hahmoista kuin pelimekaniikoista ne paremmat osaset ja yrittää luoda niitä käyttäen tiiviin, tunnelmallisen lopetuksen pelisarjalle. Muutama mätä omena eivät pilaa tervettä puuta ja Burial at Sea onkin parasta Bioshockia aikoihin.

Pisteet: 85

Hyvää:
- Tarinallinen ympyrä sulkeutuu
- Hiipiminen monipuolisempaa kuin räiskintä
- Elizabeth onnistunut hahmo
- Rapture tuntuu Rapturelta

Huonoa:
- Emopelin heikkoudet paistavat läpi