”Silloin kun minä olin teidän ikäisenne,” sanoo vaari lapsenlapsilleen vuonna 2050 ja nojautuu kiikkustuolissa taaksepäin, ”kaikki warettivat pelejä. Aivan helvetisti.” Ja vaari on oikeassa. Kotimikrojen aikaan pelien kopioimista ei katsottu ainoastaan vaarattomaksi, vaan se oli täysin normaali osa harrastusta. Ala-asteella kaikilla mikrotietokoneen omistajilla oli ehkä muutama alkuperäinen peli ja niiden lisäksi kasetti- tai levytolkulla pelikopioita.

Harrastelehdet olivat täynnä juttua asiasta. Varoiteltiin, että pelien kopiointi levittää viruksia (tämä piti myös paikkansa) ja että se vie leivän pelikauppiaiden suusta. Pelien korkea hinta oli jatkuva valituksen aihe, ja se taas kuulemma oli täysin piratismin syytä. Tämä näkyikin epäilemättä tilanteessa, jossa 10 000 kappaleen pelimyyntiä pidettiin täysin uskomattomana saavutuksena, vaikka esimerkiksi Commodore 64:n laitekanta Suomessa oli yli 100 000 konetta. Samalla pelikaupat olivat pieniä ja usein harrastelijoiden perustamia, joten tuotto oli kiven alla muutaman kasetin päivämyynnillä. Muualla Euroopassa pelikopioita myös myytiin yleisesti, mutta Suomessa harrastajakunta oli keskimäärin liian köyhää tai valveutunutta mennäkseen tähän retkuun. Yleensä kopiot tulivat ilmaiseksi kulmakunnan wareloordilta, jolla taas oli omat kontaktinsa muualle. Turbo Tapet ja X-Copyt lauloivat uutta pelattavaa.



Kun kuitenkin muistelen omaa pelihistoriaani, muistan hyvin sen, etten pitänyt pelikopioita juuri minkään arvoisina. Kopiokasetteja minulla ei ollut lainkaan C64:llä, vaikka niitä olisi ollut saatavanakin, koska jatkuva kelailu ja kasettilaskurin tuijottaminen olivat rasittavia, eikä peleissä tullut ohjeita. Levypelejä sentään pari kopioin, koska niiden hinnat olivat niin korkeita ja levaria oli vaivaton käyttää. Enimmäkseen kuitenkin ostelin pelini kirjakaupan 19 markan kasettilaarista.

Amigalla homma lähti sitten jo tangentille, sillä sain kaupasta mukaani PD-ohjelmien lisäksi myös laatikollisen tekijänoikeuksien suhteen hämärää materiaalia. Tämä viimeistään myös sementoi sen mielikuvan, että muutaman pelin kopsailu silloin tällöin ei syökse ketään turmioon. Ja vaikka sen jälkeen omistinkin kymmeniä ellen satoja levykkeitä täynnä pelejä, kaikki paremmat nimikkeet aina myös ostin. Kopioiduista peleistä puuttui lähes aina jotain ja vain aniharva niistä jaksoi kiinnostaa pitempään, eikä vähiten siksi että ohjeet puuttuivat. Tuohon aikaan ei tutorialeja juuri tunnettu, joten käytössä oli usein menetelmä ”tao jokaista näppäintä, kunnes jotain tapahtuu”. Moni hyvä peli meni täysin ohi tämän vuoksi.

Olin siis tietämättäni malliesimerkki asiakkaasta, joka kokeilee ensin ja ostaa sitten. Itselläni asiaan ei liittynyt dramatiikkaa eikä idealismia: halusin pelata ja omistaa hienoja pelikoteloita ja karttoja sun muuta, mutta taskurahat olivat erittäin rajalliset ja kaikkien mielenkiintoisten pelien ostaminen niillä sula mahdottomuus. Pelejä kun oli kaupan ainoastaan täysihintaisina. Vaikka kopio oli usein vähän sekundaa, sillä sai kurkattua onko pelistä mihinkään. Ilman piraateilla suoritettuja kokeiluja pelisivistykseni olisi noin kymmenen prosenttia nykyisestä.

Samaan aikaan on kuitenkin ilmeistä, etteivät kaikki toimineet kuten minä. Moni pelasi pelkkiä piraatteja ja etenkin Amigan peleissä oli monia, jotka levisivät kopioina jo ennen kuin ainoatakaan kappaletta oli myyty. Mainiosta Ports of Callista (kehnon) uusintaversion tehneet alkuperäiset tekijät ilmoittivat jokunen vuosi sitten, että antavat uuden pelinsä ilmaiseksi kaikille, jotka osoittavat omistaneensa alkuperäisen. Olisi hauska tietää, montako kertaa tämä tarjous lunastettiin, sillä en vuosikymmenien mittaisen pelikeräilyurani aikana ole nähnyt alkuperäistä PoC:tä kellään, missään. Kaikilla oli se kuitenkin kopiona. Tässä kohtaa menetetty myynti ei ole enää mielipidekysymys, sillä itsekin olisin pelin aikanaan ostanut jos se olisi tullut ensin vastaan kaupassa.



Parikymmentä vuotta myöhemmin maailma on kovin erilainen, ainakin Suomesta katsoen. Pelipiratismi rajoittuu käytännössä seuraaviin pääluokkiin: PC-pelifriikit joiden on saatava kokeilla kaikki pelit heti julkaisussa, konsolien modauksen kanssa puuhastelevat hakkerit ja perheenisät, jotka säästävät rahaa tilaamalla nuorison Nintendo-käsikonsolille multicartin Kiinasta. Yksikään näistä väestönosista ei ole kaupallisesti merkittävä, etenkään jos tilannetta verrataan siihen, että reilu vuosikymmen sitten Mustamäen torilta kannettiin kylki vääränä uusinta PC:n Änäriä ja Pleikkarin “MOD-pelejä”.

Sanotaan vahvoista kopiosuojauksista mitä halutaan, ainakin konsolit ovat nyt niin lujasti suojattuja, että harva jaksaa nähdä vaivaa. Tunnen alle viisi ihmistä, jotka jaksavat pelata ”varmuuskopioita” X360:llä tai PS3:lla, ja hekin käyttävät touhuun toista konsolia online-bannien pelossa. Useimpien motivaationa on, että modien kautta levypelit voi asentaa kokonaan kiintolevylle; tämän tempun olen itsekin tehnyt PlayStation 2:lleni, kun poistin sen aktiivisesta arvostelukäytöstä.

Internet tappoi pelien vaihtelukulttuurin. Latailu siirtyi suoraan raivostuttaville WAREZ-topsiteille, joissa sai ensin äänestää saittia topsitelistalla ja sitten ehkä jossain vaiheessa ladata 100 skenestandardin mukaista RAR-pakettia, joista peli ehkä kuoriutui muutaman eri FakeCD-ohjelman kokeilun jälkeen. Sitten pelifirmat, Valve etunenässä, haistoivat jutun jujun ja laittoivat pelinsä tarjolle nettiin laillisesti.

Nykyään on mahdollista ostaa peli alennusmyynneistä muutamalla eurolla, siirtää se uudelle koneelle pelkällä kirjautumisella ja saada sen jälkeen ilmaiset päivitykset. Konsoleille on jo yhtäläiset alennusmyynnit, jonka lisäksi levypelejä löytää muutamaan euroon ihan supermarketeistakin, nettikaupoista puhumattakaan. Piraattien hankinta ja pelaaminen on vaikeampaa, joten ei ihme, etten edes muista, koska olisin jotain kopiota kokeillut. Ilmeisesti vanhat kunnon Razor 1911:t sun muut elävät edelleen, mutta nykykrakkereita motivoi lähinnä tekninen mielenkiinto suojausten purkamiseen, eivät mahdolliset myyntituotot mustassa pörssissä. Eikä ihme, sillä konsolit ovat koko ajan verkossa, suurin osa AAA-peleistä on verkkopelejä ja mobiilipeleistä taas valtaosa on ilmaisia.



Jos piratismia ei olekaan vielä kokonaan voitettu, on se ainakin ajettu länsimaissa marginaaliin. Jospa palataan tässä vaiheessa alkuperäisiin lupauksiin siitä, että pelien hinta laskee kun piratismi vähenee, ja leikitään hieman Tilastokeskuksen rahanarvolaskurilla. Alla olevat hinnat ovat siis inflaatiokorjattuja vuoden 2013 tasoon.

Ensin pari esimerkkiä kasarilta, jolloin piratismi rehotti ja söi tekijöiden leipää:

- C64:n halpiskasettipeli v.1987, esim. Jeff Minterin Llamasoft-pelit: 19 mk = 5,70 €. Tämä vertautuu aika hyvin Steamin alennusmyynteihin.
- C64:n täysihintainen levykepeli v. 1987 (kasetti maksoi noin kaksi kolmasosaa tästä): 179 mk = 54 €
- Amigan täysihintainen peli v. 1988: 249 mk = 72 €

Sitten ysäriä, jolloin kopiointi oli edelleen yleistä:

- Amigan Settlers v. 1994: 299 mk = 69 €, PC-pelit olivat suurinpiirtein saman hintaisia.
- Super Nintendon Secret of Mana v. 1996: 599 mk = 136 €, SNES-pelien kopiointi oli käytännössä mahdotonta. N64-pelien hinta alkoi sekin vitosella, mikä osaltaan söi koneen suosiota.
- PlayStationin V-Rally v. 1998: 349 mk = 77 €

Vertailun vuoksi perjantaina arvosteltu Infamous: Second Son (PS4) maksaa suomalaisissa verkkokaupoissa 64,90–69,90 €, johon Itella sitten arpoo toimituskustannukset päälle. Toki pelien tuotantokustannukset ovat nousseet moninkertaisiksi, mutta myös pelimarkkinat ovat nyt kooltaan monikymmenkertaiset. Jotain pientä liikettä alaspäin toki näkyy (esim. PC:n South Park on levynä hyvin kohtuulliset 32,90 €), mutta pääosin puhutaan samoista kymmenluvuista (esim. BF4:n digitaalilataus on 69,90 €). Tämä nyt ei sitten selvästi ollutkaan se asia, joka niitä pelien hintoja nostaa.