Viime vuosien ilmiö etenkin indie-puolella ovat olleet erilaiset Simulator-pelit. Varsinkin Keski-Euroopan kieppeiltä on tipahdellut peli toisensa jälkeen mitä hassunhauskemmista aiheista. On jäteauton kuljettajaa, rekka- ja bussikuskia, lentokentän hoitajaa ja vaikka aivokirurgia. Itse käytin tänä viikonloppuna useamman tunnin simuloiden autokorjaamoa; siitä on tekstiä luvassa tuonnempana.

Trendi ei sinällään ole mitenkään uusi, sillä nämä ”tosielämän pelit” olivat Japanissa muotia jo vajaat parikymmentä vuotta sitten. Silloin nähtiin klassikot kuten Densha de Go!, Jet de Go! ja Power Shovel Simulator, noin muutamia mainitakseni. Vähän myöhemmin saattoi ajaa linja-autoa Tokyo Bus Guidessa ja vaikkapa kävelyttää koiraa. Pidin näistä peleistä ja hankinkin niistä monia itselleni, koska ne olivat vekkulilla tavalla realistisia, mutta myös ihan oikeasti haastavia pelejä. Tuolloin puhuttiinkin japanilaisista salariimaneista, jotka pitkän päivän toimistossa papereita pyöriteltyään marssivat pelihalliin ohjaamaan junaa. Kieltämättä niitä tuli Japanissa nähtyäkin muutama vielä 2000-luvun puolivälissä.

Japanilaiset pelit oli tehty pelihalleihin, jossa ne vetivät huomiota massiivisilla kabineteillaan ja erikoisilla ohjaimillaan. Samasta syystä pelit oli pilkottu hyvin pieniin osakokonaisuuksiin, eikä pelikerta kestänyt usein kovinkaan kauan. Ne tekivät kiireettömästäkin työstä helposti hektisen stressaavaa. En monestikaan ymmärtänyt, mistä ihmeestä sain taas kerran miinuspisteitä Tokyo Bus Guidessa. Samalla voitonriemu oli melkoinen, kun onnistuin ajamaan reitin läpi.

Uuden aallon eurosimulaattorit ovat kuitenkin luonteeltaan erilaisia. Niille kunnia-asia on, että mukana on mahdollisimman paljon nippeleitä, jotka eivät vaikuta mitenkään ja joihin pelimaailma ei useimmiten reagoi. Vaikkapa rekkaa ajaessaan saa törttöillä aika vapaasti vilkkujen, kaistanvaihtojen sun muiden kanssa, kunhan täyttää ne muutamat matkan varrelle asetetut välttämättömät ehdot. Pelikerran pituuden määrittää ainakin itselläni useimmiten se, miten pitkään kestän kunnes kyllästyn. Kukaan joka moittii valtavirran sandbox-pelien maailmaa ontoksi ja tyhjäksi on tuskin koskaan kokenut näiden pelien näkemystä suurkaupungin keskustasta.



Viimeisen parin vuoden aikana on alkanut sitten varsinainen kisa siitä, kuka keksii epätavallisimman simulointikohteen. Meille on tarjottu ja saapunutkin arvosteluun kaikenlaista Simulatoria. Yleensä ajatuskulku näiden kanssa kulkee tähän malliin:

”Heh, tuli taas postissa joku Grapefruit Picker Machine Simulator. Pitäisköhän tätä kokeilla.”

(Seuraa puoli tuntia, jonka aikana bugista peliä yritetään saada toimimaan arvostelulevyltä, ja sen jälkeen toinen puoli tuntia, jonka aikana yritetään ymmärtää kontrollit. Lopulta peli osoittautuu aivan samaksi umpitylsäksi neppailuksi kuin 95 % muistakin Simulatoreista.)

”Joo, saishan tästä hauskan haukkumisarvostelun, mutta enpä kyllä jaksa aikaani käyttää.”

Tätä kautta pahoittelut pressilevyjä turhaan lähettäneille: avustajillekaan ei kannata maksaa jutusta, jonka kohdeyleisö on muutama sata Höpölöpö Simulator -friikkiä.

En väitä, etteikö tietyistä arkipuuhista saisi ihan hauskaa realististakin ”simulaattoria”. Joissakin näistä nykyisistäkin peleistä on ihan huvittavia hetkiä, ja tiedän kyllä ihmisiä, jotka pelasivat jotain Farming Simulatoria ihan vapaaehtoisesti. Kokonaisuutena kuitenkin pelinimike tarkoittaa nykyään suunnilleen sitä, että keksimmepä tässä jonkin liikkuvan laitteen, jonka mallinsimme tähän samaan 3D-moottoriimme. Tervetuloa tekemään puuduttava määrä samankaltaisia tehtäviä, joissa yritetään ajaa hotspotien päältä ja siirrellä esineitä paikasta toiseen. Ja aina välillä ne esineet sitten bugaavat aivan pirusti.

Viimeksi pelaamani Car Mechanic Simulator 2014 ainakin yrittää olla erilainen, vaikka selvää sukunäköä on siinäkin. Ajelemisen sijaan tarkoitus on korjata autoja. Tämä peli törmääkin sitten toisenlaiseen ongelmaan: jotta voitaisiin oikeasti puhua auton korjaamisen simuloimisesta, pitäisi peliin mallintaa ihan järjetön määrä erilaisia komponentteja. Siihen taas eivät pikkuisen Simulator-pajan resurssit riitä. Kun korjattavia kohteita on vain muutama hassu, tulee pelistä Part Replacement Simulator, ja sen koko pelisisältö on nähty ensimmäisen vartin aikana.



Alussa mainitsemani Surgeon Simulator 2013 onkin miellyttävä poikkeus sääntöön, koska sen oli alusta asti tarkoituskin olla älytön. Leikkauspelejä on ollut tätä ennenkin, Life & Deathista alkaen, mutta ne ovat olleet suurin piirtein yhtä kiinnostavia kuin puhelinluettelo. Omat kokeiluni päättyivät niiden parissa hyvin nopeasti kohtuullisen ahdistaviin potilaskuolemiin. SS2013 taas vetää kaiken täysin yli ja onnistuu olemaan huvittava. Sen sijaan, että se yrittäisi tehdä pelillisesti kiinnostavaa arkisesta asiasta, se tekeekin ensisijaisesti hauskan pelin liioittelemalla stereotyyppisiä käsityksiä siitä, miten maallikko pärjäisi vaativassa kirurgin työssä.

On tervettä, että pelinkehittäjät uskaltavat etsiä aiheita muustakin kuin ihmisten ampumisesta ja kilpa-ajamisesta. Valitettavaa sen sijaan on, että tietyt pelinkehittäjät suoltavat liukuhihnalta näitä kökkö-Simulatoreitaan, jotka lähinnä laskevat uudenlaisten aiheiden markkina-arvoa. Tällaisenaan ne palvelevat lähinnä YouTuben Let's Play -videoiden tekijöitä. Ja kuka tietää, vaikka juuri nytkin joku voisi keksiä oikeasti mainion simulaatioidean, joka jää niiden takia ilman julkaisusopimusta tai hautautuu Steamin ja pelikaupan hyllyjen Copypaste Simulatoreiden alle.