Peli, jossa voi tehdä mitä tahansa, kuulostaa yhtä kivalta kuin utopistiseltakin. Second Life on vuodesta 2003 yrittänyt vastata tähän mielettömään haasteeseen, mistä huolimatta sen katu-uskottavuus on tietyissä piireissä samaa tasoa kuin Habbo Hotellilla. Second Life on kolmiulotteinen keskusteluohjelma, mutta myös helposti hallinnoitava nukkekoti ja tosinörttien ohjelmalelu. Ohjelmoinnin ja kolmiulotteisen grafiikan luova taituri voi yrittää lyödä kakkoselämällä jopa rahoiksi, ja siinä sivussa upottaa siihen ensimmäisensä ja jopa tuhansia dollareita. Samaan aikaan mattimeikäläinen päästetään sisään leikkimään ilmaiseksi: kuukausimaksuista kieltäytyvä ei jää paitsi kuin oikeudesta ostaa maata tietyiltä alueilta. Kontrastia löytyy.

Second Lifen voi ladata täältä. Ikäraja on 18, mutta tarjolla on myös 13-17-vuotiaille tarkoitettu versio. V2.fi:n ensimmäinen Second Life -artikkeli kertoo, mitä on lupa odottaa, jos lähtee tutkimusretkelle vailla aikomustakaan syytää oikeaa käteistä virtuaalikaivoon. Myöhemmin on luvassa raportti syvällisemmistä seikkailuista.



Yksinkertaistettuna Second Life on maailma, jossa lähes kaikki taloista ajoneuvoihin ja vaatteista eriskummallisiin esineisiin on asukkaiden, eikä pelintekijöiden käsialaa. Mitä asukkaat luovat, siihen heillä on tekijänoikeus. Kaikki Second Life -asukkaat käppäilevät samassa universumissa, lukuun ottamatta märkäkorvia, jotka aloittavat harjoitusalueelta. Kuka tahansa peliä tai kahta pelannut osaa luoda mieleisensä hahmon ja etsiä juttuseuraa, eikä moni muuta Second Lifeltä kaipaakaan.

Jos taas mahdollisuuksista lähdetään puhumaan, niin myönnetäänpä ensin, ettei minulla ole mitään mielenkiintoista sanottavaa ensimmäisestä kymmenestä tunnistani Second Lifen parissa. Innostuin leikkimään hahmonluonnilla ja pelin sisäisellä työkalupakilla, jota on hämmentävän helppo käyttää. Kauniiden esineiden luominen on kinkkistä, mutta jos nyt esimerkin vuoksi tahtoo siivet selkäänsä (lentäminen on standardi liikkumismuoto), luo täydellinen amatöörikin parissa minuutissa liikkeiden tahtiin realistisesti lipuvan pahvilätkäparin halutulla tekstuurilla. Nämä siivet voi liimata selkäänsä, tai vaikka takapuoleensa. Ne voi myydä. Niihin voi kirjoittaa koodia, jonka myötä niihin saa liitettyä jos jonkinlaisia ominaisuuksia. Ollessani himokas puuhastelija, Second Life oli hyvin lähellä räjäyttää pääni ensimmäisenä parina päivänä.



Lähtiessäni viimein kävelylle en löytänyt ketään, vaikka käyttäjiä oli linjoilla yli 42 000. Lääniä piisaa. Ensimmäisessä liikeyrityksessä, johon sattumanvaraisesti astuin, myytiin samuraimiekkoja ja genitaalikoruja. Okei. Alastomia, puolialastomia ja muotirytkyihin puettuja naisia näkyi ja näkyy joka kadun kulmassa mainoskylttien muodossa: myytävänä on niin nahkoja, vaatteita kuin sukupuolielimiäkin, jotka hahmoilta oletuksena puuttuvat. Okei.

Kun tajusin, että kansoitetut paikat löytää kätevimmin kartalta, eksyin kaikeksi onneksi yhteen Second Lifen lukemattomista yökerhoista (enkä helvetillisiin orgioihin). Klubeissa osallistujille tarjotaan paitsi toisensa, myös tanssianimaatioita ja musiikkia, joka joko tulee nettiradiosta, tai on DJ:n pyörittämää, tai jopa reaaliaikaista jammailua. Ensimmäisissä bileissäni oli käynnissä naamiaiset, mikä pitkälti tarkoitti syviä häpeäntunteita, kun oma seitsemästoista amatöörimainen hahmoluonnostelmani veti lambadaa rokokooneitojen ja karibianpiraattien edessä kuin kiimainen juntti.

Yleensäkään mitään en saanut aikaan tuntikausiin, en ennen kuin löysin paikallisen sossun, josta irtosi ilmaiseksi kunnon kokoelma vaatteita, esineitä ja tekstuureita (näpertelyä varten). Eräässä pornokaupassa minulle säälistä annetun yhden Lindenin Dollarin (n. 0,3 senttiä) käytin siellä helikopteriin. Oikeaa maailmaa mukaillen sekosin avustukset saatuani: pukeuduin skotlantilaiseksi jeesuspaitaiseksi punkkarivampyyriksi ja lähdin päristelemään ympäri jonkinlaista hevostilaa. Hypättyäni pari kertaa liikkuvan kopterin kyydistä aloin tuntea oloni kotoisaksi, kun kanssapelaajat julistivat minut lapselliseksi ja pidemmässä keskustelussa jotenkin pelottavaksi. Syvällisiä tai edes mielenkiintoisia keskusteluja Second Lifestä saa etsiä scriptattujen kissojen ja koirien kanssa, mutta jään rikkomiseen sentään on konstit.



Teknisesti ottaen minulla oli alusta alkaen oikealla rahalla lunastettua käteistä, mutta en tämän jutun teemaa kunnioittaen sitä käyttänyt. Rahaa on mahdollista ansaita maailman sisälläkin. Jo ennen omia tienausyrityksiäni törmäsin kakkoselämän ikävimpään puoleen, eli paikoillaan kyykkimiseen pennien tähden. Jotkut maksavat pelaajille mitättömiä summia siitä, että he jättävät hahmonsa esimerkiksi tanssipaikkaan tuntikausiksi. Tästä ei ole mitään iloa muille kuin ehkä yritysten omistajille, jotka tällä keinolla saavat valheellisesti uskoteltua, että paikan päällä on seuraa, eikä lauma umpiluupää-pässejä poissa näppäimistön ääreltä.

Second Lifessä raha kasvaa puissa, ja sadonkorjuu onkin takuuvarma tapa tienata vähemmän kuin tietokoneen päällä pitäminen maksaa sähkönä. Kauppiastoiminta on rasittavan suosittua, joten sitä varten tarvitsisi aitoa taitoa ja näkemystä. Uhkapelit ovat nykyään kiellettyjä. Internetin avuliaiden aatujen mukaan enemmän voi tienata muun muasssa... virtuaalihuorana toimimisena? Niinkö?! Aloin harkita jälkimmäistä vaihtoehtoa sen jälkeen, kun satuin löytämään ilmaisia sukupuolielimiä orgiatemppelin kellarista. Homma kuitenkin pitkälti kaatui siihen, kun olin vähällä tukehtua seuratessani ensimmäistä sekstailuani toisen kakkosneitsyen kanssa. Oikeakaan ensimmäinen kerta ei ole yhtä noloa, kuin katsoa muoviukkeleita nylkyttämässä toisiaan, ja sitten kuulla partnerilta, että onko tämä kaikki mitä sinä täällä teet?



Pienellä kikkailulla tienasin kympin (eli n. 3 senttiä), minkä verran maksaa oman tekstuurin lataaminen palvelimelle. Tavallisen Second Life -pelaajan tylsyydestä kertoo jotain se, ettei kukaan innostu mistään sellaisesta, kuin oman pärstänsä pulttaamisesta suunnattomaan rusinaan, jota sitten lennätetään ympäri muailmaa. Ottaen huomioon miten joka paikka on peniksiä ja vaginoita täynnä (jumalauta - ostan molemmat, jos myytte IRL), jää anarkismi melkoisen miedoksi, mikä harmittaa allekirjoittanutta, jonka käsitys ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta perustuu pitkälti "katso minäkin olen olemassa" -tyyppiseen hämmingin aiheuttamiseen.

Kuten oikea elämä, ei Second Life pyöri kenenkään pillin mukaan, vaan oleellisimpiin tapahtumiin on ilmaannuttava ilmoitettuun aikaan - Suomen aikaan keskellä yötä. Joihinkin rientoihin on pulitettava pääsymaksu, mutta yleisesti ottaen rahaa tarvitsee hyvin vähän, ellei shoppaile. Ilmaiseksi paitsi kävelin loputtoman pitkiä matkoja ja höpötin joutavia ja kummastelin ihmeellistä arkkitehtuuria (huonompaakin ajanvietettä on olemassa), myös mm. vierailin lukuisissa taidenäyttelyissä, osallistuin jumalanpalvelukseen, AA-kokoukseen ja tyttöjen prinsessailtaan, piiritin (huonosti toimivan) konekiväärin kanssa närkästyneiden hienostoneitien yksityisasuntoa, käytin tunteja ihmisten kalasteluun koukulla ilmasta käsin, ajoin rallia antiikkisella autolla ja muutuin panoklubille hyökättyäni 300-kiloiseksi, miehiä ahdistelevaksi karpaasikääpiöksi.



Chattina Second Life on maanmainio, joskin useimmilla yksityisomistuksessa olevilla alueilla käyttäjien luovuutta rajoitetaan. Hupsujen asioiden luominen siten, että ne näkyvät reaaliaikaisesti toistenkin ruudulla, avaa loputtomia mahdollisuuksia. "Oikeaa pelaamista" simuloivat asiat ovat kömpelöitä. Esimerkiksi autoilu on nopeallakin netillä sellaista, että tienpätkä piirtyy auton eteen vasta kun siihen osuu. Second Life tahtoo olla elokuvasta tuttu The Matrix, mutta käytännössä useimmista asioista jää se kuva, ettei niitä ole tarkoitettu toimivaksi tällä pelimoottorilla.

Kevyestikin mielenkiintoisempaa ja kehittävämpää ajanvietettä ja syvällisempiä roolileikkejä Second Life kuitenkin tarjoaa kuin useimmat kymmenen pennin rooliseikkailut. Kiihkeän kapitalismin tapaiset surkuhupaisat asiat peittävät tehokkaasti alleen sen, kuinka kakkoselämä sallii käyttäjiensä toteuttaa itseään muutenkin kuin myymällä design-heppejä eurolla tusina, mutta kyllä sitä jotakin siellä jossain on. Seuraavaa artikkelia varten pyrin tutustumaan tarkemmin Second Life -kulttuurin yksittäisiin hienouksiin ja hirveyksiin, sekä omistamaan maata, jolla pitäisi varmaan jotain tehdäkin.