Peliohjaimilla ohjattavat musiikkipelit ovat aina herättäneet nyrpistelyä oikean soittimen omistajien suunnalta. On totta, että ohjaimen rämpyttäminen ei ole ollenkaan sama asia kuin oikean kitaran soittaminen. Vaan eipä pyssyllä räiskiminenkään ihan samanlaista ole peliohjaimella kuin oikealla tussarilla, mutta silti räiskintäpelit ovat useimmiten perin hauskoja. Sama pätee myös musiikkipeleihin. Rocksmith on hieman toisenlainen musiikkipeli. Se on oikeastaan enemmän kuin vain peli, sillä Rocksmithin kannessa uhotaan sen olevan maailman helpoin ja nopein tapa opiskella kitaransoittoa. Ohjaimena toimii siis ihan ehta sähkökitara tai -basso.

Tässä ensin videolla ensimmäisen Rocksmitheily-tunnin tunnelmia.



(kyllä, Manu on käynyt sittemmin parturissa)



Rocksmith tuntuukin enemmän nimenomaan viihdyttävältä opetusvälineeltä kuin peliltä. Pelillisemmät ominaisuudet tuntuvat paikka paikoin hieman päälleliimatulta ja pikaisesti kyhätyiltä. Guitarcade-minipelejä kokeilee lähinnä mielenkiinnosta, eikä varsinaista uramoodia tarjolla ole. Pääpaino on siis kitaransoiton ja sitä myötä eri biisien opettelussa.


Vaan pelko pois, opetusohjelmamaisuudestaan huolimatta Rocksmith ei ole suinkaan otsa rypyssä toteutettu, vaan soittamisen hauskuus on edelleen tärkeintä. Peli opettaa soittamista melko monipuolisesti, mutta nuottien kanssa ei tarvitse (onneksi?) tupeltaa. Biisit esitetään hyvin guitarheromaisesti. Kullakin kielellä on oma värikoodinsa. Liukuhihnalta lipuu eri värisiä palkkeja, joiden perusteella pelaajan on kohtuullisen helppo löytää oikeat nuotit kaulalta.

Biisien lisäksi tarjolla on kymmenittäin erilaisia soittoharjoituksia ja interaktiivisia opetusvideoita, joista on silkkaa hyötyä, jos ne vain malttaa käydä läpi. Siinä missä Guitar Herot ja Rock Bandit pystyi ottamaan haltuun muutaman ehtoon harjoittelulla, ei oikeaa kitaransoittoa todellakaan opi yhdessä eikä vielä kahdessakaan illassa. Peli osaa kuitenkin säännöstellä kappaleiden vaikeustasoa pelaajan soittotaidon mukaan.


Pelin kappalevalikoiman tasokkuus lienee yhtä hyvä kuin pelaajan oma musiikkimaku. Itse olen etenkin klassikkorockin ystävä, mutta itseäni kiinnostavaa soitettavaa tässä noin 60 kappaleen listalla oli hieman reilu kourallinen. Yllättävän paljon biisilistalla on musiikkiharrastajallekin täysin tuntemattomiakin kappaleita. Pelin verkkokaupasta biisejä voi toki ostaa noin kahden ja puolen euron kappalehintaan, ja siellä näytti olevan enemmän myös itseäni kiinnostavia viisuja.

Suurin osa Rocksmithin teknisistä ratkaisuista on jokseenkin perusteltuja, joten en sinänsä lähde niitä suuresti lähteä kritisoimaan. Pelin konsoliversioissa on kuitenkin yksi iso ongelma. Äänessä on useamman kymmenen millisekunnin viive, joka tekee soittamisesta välillä todella vaikeaa. Ongelma saattaa pienentyä, jos ei käytetä optista ääniulostuloa tai oteta ääniä HDMI:n kautta. Vaan kun useimmilla taitaa nykyään olla pelikonsoli juurikin näillä kyseisillä metodeilla kytkettynä laitteistoon. Yhden pelin takia piuhojen uudelleen vetäminen ei kuulosta erityisen kiehtovalta.


Kuten videollakin mainitsin, ei Rocksmith välttämättä ole se paras mahdollinen tapa soiton opiskeluun, mutta sanottakoon, että varmasti se on sieltä kevyimmästä ja viihdyttävimmästä päästä. Itse olen rämpytellyt kitaraa ja bassoa huonosti pienen ikäni, mutta koskaan en ole halunnut lähteä soittotunneille. Kaltaiselleni sunnuntaisoittelijalle Rocksmith on enemmän kuin tervetullut, viihdyttävä tapa opetella skeban skulaamista aivan omaan tahtiin ja juuri silloin kun siltä tuntuu.