Carcassonne on ensimmäinen nimike, jonka 2000-luvulle siirtyvä lautapelaaja tahtoo omistaa. Parhaan harkintakykyni mukaista oli esittää tämä faktana.

Olen pelannut Carcassonnea lukemattomia eriä useamman vuoden aikavälillä. Juuri suomeksi julkaistua kuudetta lisäosaa Kärryt ja Kartanot odotin innolla, mutta en siksi, että vanha materiaali olisi kyllästyttänyt. Carcassonne ei lakkaa viihdyttämästä, koska se on pitkälti kaikkea mitä lautapelin voi kuvitella olevan: joustavuutensa ansiosta se on jopa kevyt ja helppo samaan aikaan kuin raskas ja vaativa. Maksimaalinen elastisuus vaatii lisäosia noin sadalla eurolla, mikä kirpaisee jo vatsanpohjasta. Vaikka aion kertoa mitä laajennuksia pidän toisia laadukkaampina, on päällimmäinen ajatukseni se, että mikäli peruspelistä pitää ja mielenkiinto vain yllä pysyy, lisäosat on kannattavinta hankkia yksi kerrallaan julkaisujärjestyksessä. Muuten saattaa tarina jäädä kokematta.



Keskiajalla Ranskassa oli muuan pitäjä, Carcassonne. Siellä aateliset olivat tunnettuja paitsi kunnianhimoisista rakennustöistään, myös yhteistyökyvyttömyydestään – mikä ironista kyllä, teki Carcassonnesta kulttuurihistoriallisesti tärkeän maakunnan, joka on tänä päivänä UNESCOn maailmanperintökohde.

Historiallista faktaa mahtui pari sanaa tähän kuvaukseen, jolla yritin ilmaista, mistä Carcassonne-pelissä on pohjimmiltaan kyse. Teknisesti ottaen pelaajat luovat maakunnan asettelemalla laattoja vierekkäin niin, että ne sopivat toisiinsa. Asettelemalla niille puunappuloita, eli seuraajia, he saavat pisteitä. Pelin päättyessä joku voittaa. Tärkeämpää on kuitenkin se, että tuolloin pelaajien edessä on ainutkertainen, usein perin omituinen kartta valtakunnasta, jonka historia suurine rakennusurakoineen ja kovine valtataisteluineen viipyilee muutaman minuutin yhteisessä muistissa, kunnes se kaikkoaa kaiuksi ikuisuuteen – muuttuu haluksi pelata uusi peli lähiaikoina.

Peruspeli on yksinkertaista viihdettä 2-5 pelaajalle. Aseteltavat laatat kuvaavat peltoja, teitä, kaupunkeja ja luostareita. Kuhunkin neljästä kohteesta voi asettaa seuraajan (maanviljelijäksi, maantierosvoksi, ritariksi tai munkiksi) ja kukin kohteista käyttäytyy erilailla pistelaskussa. Laattojen ovela asettelu mahdollistaa toisten työn sabotoimisen ja valtaamisen. Kivaa.



Maakunta vaurastui kasvaessaan. Aateliset palkkasivat uutta työvoimaa selvitäkseen entistä mahtipontisemmista rakennusurakoista, kuten suurimpiin kaupunkeihin kohonneista katedraaleista. Hyvinvointi näkyi myös rikollisuuden vähenemissä: monien paatuneiden vorojen tiedettiin ryhtyneen pitämään majataloa.

Ensimmäinen lisäosa on sarjan vaisuin. Sen pääasiallinen tarkoitus on kasvattaa laattojen määrää, minkä muutkin laajennukset tekevät. Uusien kirkko- ja kievarilaattojen ansiosta kaupungeista ja teistä on mahdollista saada enemmän pisteitä. Vastapainoksi lohdutuspisteetkin jäävät saamatta, mikäli tällaiset viritelmät jäävät kesken. Kahta seuraajanappulaa kiistatilanteissa vastaava iso seuraaja tekee valtausyrityksistä ja toisaalta omien tärkeiden töiden puolustamisesta aiempaa helpompaa. Suurelle porukalle laajennus on tärkeä, sillä se sisältää perusnappulat kuudennelle pelaajalle. Myöhemmät lisäosat huomioivat tämän.



Mitä mahtavammaksi maakunta kasvoi, sitä kunnianhimoisemmiksi ja määrätietoisemmiksi muuttuivat aateliset. Rakennustyöt nopeutuivat selvästi kiitos ammattitaitoisen työnjohdon. Myös maanviljelijöiden painostaminen tuotannon lisäämiseksi tuotti tuloksia. Erinäisiä kulutushyödykkeitä riitti lopulta myös vientiin.

Toinen lisäosa ei tee pelistä niinkään syvällisempää, kuin hauskemman. Kirjurinappula antaa pelaajalle lisävuoron tietyissä olosuhteissa, sikanappula taas enemmän pisteitä pellosta. Uusissa kaupunkilaatoissa on kankaan, viljan ja viinitynnyreiden kuvia. Pelaajien on tarkoitus kisata siitä, kuka saa eniten hyödykkeitä omakseen. Hyödykkeen saa hän, joka rakentaa kaupungin valmiiksi, eikä hän, joka sen omistaa. Tämä tuo peliin uuden asian jota punnita. Kirjuri jää silti ainoaksi tuntuvaksi muutokseksi.



...on harmittava tyylivirhe! Olisi osuvampaa, jos laajennuksen nimi olisi Lahjukset ja Luonnonvoimat – ja juuri niin me hetken leikimme.

Ennen pitkää valtataistelu alkoi saada huolestuttavia piirteitä. Lakeja alettiin kiertää lahjuksin ja aatelissuvut valjastivat nuorimmatkin jäsenensä mukaan juonitteluihinsa. Jotkut historioitsijat arvelevat tilanteen synkistyneen katastrofaalisten luonnonmullistusten seurauksena. Noihin aikoihin vaikuttaneen kuuluisan saarnamiehen mukaan katastrofit olivat kuitenkin seuraus moraalittomuudesta, eivät sen syy.

Todellisuudessa kolmas lisäosa on siis fantasiateemainen. "Lahjus" on loitsulaatta, joka antaa pelaajan rikkoa sitä sääntöä, ettei seuraajaa voi istuttaa kuin juuri asetetulle laatalle. "Sukulainen" on linnanneitolaatta, jolla voi poistaa kaupungista yhden ritarin. "Luonnonvoima" on lohikäärmenappula, joka saattaa syödä seuraajia, mikäli pelaajat tietyissä tilanteissa sitä niin siirtelevät. "Saarnamies" on velhonappula, jonka voi vuorollaan pyytää omaa nappulaa suojelemaan. Kaksinpelissä lohikäärme ei saa paljoa aikaan, mutta useamman pelaajan sitä ohjaillessa mukaan tulevat suulliset sopimukset, jos seura on pirullista. Muutokset draamaan ovat raakoja ja mielenkiintoisia ja ne jakavat mielipiteet. Laajennus on yksi omista suosikeistani. Ihmisiä on tosin vähemmästäkin tapettu, kuin linnanneitojen käytöstä.



Maakunnan kerrotaan ajautuneen sisällissotaan sen jälkeen, kun eräs aatelisista julisti omakseen kaupungin, jonka edellinen johtaja karkasi hänen hupakoksi tiedetyn serkkutyttönsä kanssa – mutta kukaan ei tiedä varmaksi. Joka tapauksessa maakuntaan kohosi lyhyessä ajassa kokonainen metsä kookkaita tornilinnoituksia. Aateliset sulkivat niihin surutta kaikki kilpailijoitaan kumartavat.

Neljäs lisäosa herättää suuria tunteita. Uusilla laatoilla on perustuksia, joiden päälle voi puupalikka kerrallaan rakentaa torneja, joiden vaikutusalue kasvaa asteittain. Toisin kuin edellisen lisäosan ilkeydet, jotka poistivat seuraajia laatoilta ennen aikojaan, tornit mahdollistavat vastustajien nappuloiden vangitsemisen. Vangeista käydään kauppaa sekä pisteillä että vaihtokauppojen merkeissä.

Aluksi sotiminen romahduttaa kaikkien pistepotin. Kun pelaajat sisäistävät uhan, kenkkuilusta tulee toissijaista: tärkeintä on oman porukan suojelu kauaskatseisella pelillä. Koska hyvä syy vangita toisen pelaajan nappi on oman napin saaminen takaisin, vallitsee pelissä sitä kiihkeämpi kauhun tasapaino, mitä enemmän pelaajia on mukana. Tornin rakennustyöt voi pysäyttää vain uhraamalla yhden seuraajansa koko loppupelin ajaksi.



Ratkaisu aatelisten kiistoihin oli kreivi, jolle kuningas luovutti maakunnan johdon. Kreiviä pidettiin oikeudenmukaisena ja viisaana. Uhkailun sijaan hän lupasi aatelisille audiensseja yhteistä hyvää edistävästä toiminnasta. Aateliset alistuivat näennäisesti kreivin valtaan, mutta samaan aikaan kreivin itsensä kotikaupungista kehittyi ennennäkemätön korruption ja poliittisen juonittelun keskus.

Viides lisäosa koostuu irrallisista asioista. Tärkein on suurkaupunki neljällä kaupunginosalla, joista kukin kuvaa yhtä pelin elementeistä. Pelaaja voi lähettää seuraajan kaupunkiin edistettyään kilpailijansa peliä. Kreivi pystyy valvomaan yhtä kaupunginosaa kerrallaan. Mikäli seuraaja on missä kreivi ei ole, pelaaja saa halutessaan siirtää sen pelilaudalle silloin, kun vastaava kohde pisteytetään. Esimerkiksi kirkkokorttelissa päivystänyt pelaaja pääsee halutessaan osingoille valmistuvan luostarin pisteistä. Lisäys on yksi onnistuneimmista yksittäisistä sääntömuutoksista, mutta samalla sellainen, jota ei viitsi käyttää kuin harvoin. Kutkuttavimmillaan tilanne on se, etteivät pelaajat uskalla tehdä mitään ennen monimutkaisia etukäteisvalmisteluja.

Pakettiin sisältyy myös kaksihaarainen joki, joka rakennetaan ennen varsinaisen pelin aloittamista. Vaikutus on lähinnä visuaalinen. Kolmas lisäys on simppeli sääntömuutos: suurimman kaupungin tai tien rakentanut saa pelin päättyessä bonuspisteitä. Paketissa on myös pieni lisäosa sisarpeliin Carcassonne: Kivikausi.



Aatelisten vallan murensi lopulta aika ja kehittyvä vapaa markkinatalous. Lopulta köyhäkin saattoi menestyä, nousta suureksi tilalliseksi, ostaa pienviljelijät pois mailtaan ennen sadonkorjuuta, nousta entistä rikkaammaksi ja vaikka pormestariksi. Noina aikoina rakennustyöt jäivät aiempaa vaatimattomammiksi kustannustehokkuuden nimissä. Muun muassa monia kirkkoja rakennettiin estetiikasta välittämättä suurimpiin kasvukeskuksiin nopeana vastauksena kansan iänikuiseen itkuun ja poruun.

Kuudes lisäosa rikastuttaa pelin alkuperäisiä osa-alueita, ollen kiva, konservatiivinen ja vaisuhko. Uusissa laatoissa ei ole yllätyksiä, mutta erikoisnappuloiden määrä kaksinkertaistuu kertaheitolla. Kartanonappula kutakuinkin tarkoittaa pellon väliaikapisteytystä ja sen pysyviä omistussuhteita. Pormestarinappulalla on helppo pitää yhtä (isoa) kaupunkia hallussaan. Kärrynappula on muualle kuin pelloille tarkoitettu seuraaja, jonka saa siirtää tieverkkoa pitkin seuraavaan keskeneräiseen kohteeseen, kun edellinen valmistuu. Jokaiselle pelaajalle jaetaan lisäksi suurkirkkolaatta, jolla on tarkoitus paikata aukko, joka ei meinaa peruslaatoilla täyttyä – laatta viehättänee ruikuttajia.

Lisäykset potentiaalisesti monipuolistavat valtataistelua, mutta saattavat toimia myös päinvastoin, jos pelaajat keskittyvät omien projektiensa puolustamiseen. Kärry on lisäyksistä mielekkäin varsinkin, jos on toivonut pitkään, että silmien eteen muodostuvaa visuaalista kauneutta käytettäisiin jotenkin hyväksi. Kärryily on kivaa! Samalla kyseessä on tärkeä strateginen elementti, jota on hankalampi ja palkitsevampi käyttää oikein kuin lisävuoro-kirjuria.



Mikäli jokaisen laajennuksen jakaa osiin, saadaan itsenäisten sääntömuutosten määräksi 18. On hauska tapa valita näistä haluttu määrä ennen peliä joko arpomalla tai äänestämällä. Kahta samanlaista erää ei hevillä synny. Täysimittainen vakavissaan pelattu peli on kokemisen arvoinen puoli iltaa – ja samalla ainoa tietämäni keino, jolla Carcassonnen saa tulemaan korvistaan ulos.