V2.fi on tutustunut The Last of Us -peliin jo kerran ennakkoon, mutta toiseen lehdistölle tarjottuun demoon sai tutustua rauhassa omalla kotisohvalla. Tällä kertaa mukana oli kaksi pätkää pelin eri osioista - yhteensä taas noin tunnin verran. Joel ja Ellie jatkavat taivallustaan hirviöiksi muuttuneiden ja muiden ahdingon kustannuksella elävien ihmisten keskellä. Ensimmäinen katsaus peliin sai sen tuntumaan selkeästi selviytymiskauhulta, mutta toinen kohtaaminen toi esiin paljon muuta: toimintaa, seikkailua, tunnelmaa - ja selviytymistä ihan selviytymisen kannalta.


The Last of Usin maailma on ollut jo jonkin aikaa tuhon oma ja luonto on alkanut vallata ihmisten asutuksia. Testatun demon ensimmäinen osio alkaa Lincolnin kaupungin lähistöltä idyllisen kauniista metsästä, jossa juoksentelee jäniksiä ja muita metsän eläviä. Pieni hengähdyshetki ennen kaupungin kauhuja luo mukavan kontrastin, ja esittelee jo osaltaan pelin taitavasti rakennettuja henkilöhahmoja. Kaikki on karua, mutta niin kovin, kovin kaunista.



Kaupunki on Joelin tuttavan Billin valtakuntaa ja täynnä miehen mutanteille asettamia ansoja. Heti ensimmäinen eteen tuleva pulma tuntuu realistiselta etenemisreitin etsimiseltä: Joel ähkii ja puhkuu kantaessaan isoa lankunpätkää, jotta päästään ylittämään aukko, jonkin yli Unchartedin Nathan olisi loikannut henkeään pidättämättä. Kaikki on kouriintuntuvaa. Lincolnissa pelaaja oppii sen, että joka tilanteeseen ei kannata rynnätä aseen piippu ojossa. Siellä opitaan myös, että Ellie ei ole vain mukana roikkuva avuton tyttö, vaan räväkkäluonteinen neiti, joka saa tarvittaessa suunsa auki. Roikkumiseen liittyy myös eräs sisätiloissa tapahtuva tiivistunnelmainen hetki.


Demon jälkimmäinen puolisko tutustuttaa pelin toiseen vihollisjoukkoon: niihin ihmisiin, jotka eivät ole mutanteiksi muuttuneet, mutta jotka näkevät muut tallaajat vain sopivina kohteina resurssien kartuttamiseen. Vahvaksi tunnelmaltaan on hiottu myöskin tämä kohtaaminen, kun panoksia aseissa ei ole koskaan liikaa ja viholllisjoukkio osaa taktikoida. Hieman illuusiota rikkoo useimmiten tapahtuva ja elokuvista tuttu ‘yksi vihollinen kerrallaan sankarin kimppuun’ -käyttäytyminen. Se kuitenkin unohtuu nopeasti, kun alkaa havannoida ympäristöään tarkemmin. Jos kuolema kohtaa ja palataan takaisin tallennuspisteeseen, seuraava taistelu voikin olla monella tapaa erilainen: yksi äijä tuleekin takaapäin, hutilaukaus aiheuttaa panosten loppumisen kriittisellä hetkellä ja otsalohkoon sijoitettu tiiliskivi osoittautuu päivän pelastajaksi. Omat valinnat ja mokat vaikuttavat siihen, miten ratkaisevat hetket etenevät, vaikka lopputulos olisikin lopulta sama.




The Last of Usin rytmitys toimii. Vihollisia ei rynni päälle loppumattomana joukkona, vaan maailmaa saa välillä rauhassa tutkia varusteita keräillen ja tarveaineista niitä koostaen. On ymmärretty, että hiljaisuuskin voi luoda tunnelmaa. Naughty Dog on näiden toistaiseksi testaamani parin tunnin perusteella onnistunut rakentamaan vahvatunnelmaisen seikkailupelin, jossa tarvitaan paikoitellen rivakkaa liipasinsormea, joskus nopeita hoksottima ja toisinaan vain hetki rauhoittumiseen. Se vakuuttaa yksityiskohdilla paikoissa, joissa niitä ei odottaisi näkevänsä - muun muassa hahmojen monipuolisessa käytöksessä ja realistisessa liikkumisessa. Useamman kuin kerran Joelin, Ellien ja Billin tekemiset yllättivät minut.

Vaikka sanoin sen jo ensimmäisessä ennakossa, sanon sen taas: The Last of Us ei ole Uncharted. Naughty Dogin tavaramerkkejä näkyy siellä täällä, mutta kaikki on maanläheisempää. Ero on vähän sama kuin 60-luvun Batman-tv-sarjalla ja Dark Knightilla. Kun joku iskee puunpätkällä, ei kerrota puujalkavitsiä, vaan murahdetaan kivusta ja koetetaan selviytyä.


Nähtäväksi jää, onko lehdistölle jo esitelty pelin parhaat pätkät, vai onko pelillä muutakin tarjottavaa. Sudenkuoppia ovat, että lopputulos on liikaa samanlaisten tilanteiden toistoa, tai että Joelin ‘kuuntelukyky’ liikaa käytettynä pilaa jännitysmomentit. Itse toivon, että näin ei ole.

The Last of Us julkaistaan 14. kesäkuuta.