Toteutamme Listasunnuntaissa myös lukijatoiveita. Joskus niiden toteuttamiseen voi tosin kulua yllättävän kauan. Listassa 98 lukijat kyselivät, saisiko joskus Dome.fi:n Jukka O. Kauppisen tekemään listan vanhan koulun heksastrategiapeleistä. Vain alle kaksi vuotta myöhemmin se on nyt tässä. Luvassa on varsinainen rautaisannos sotimista - ja listan tyypillisen seitsemän sijasta peräti 11 peliä.

Joskus kauan sitten keksin lausahduksen, joka kuvaa hyvin allekirjoittaneen pelimakua. "Mikään ei ole niin kaunis kuin heksa. Paitsi heksa, jolla on panssaridivisioona." En tiedä mistä mieltymykseni raskaampaan strategiaan sai alkunsa, mutta kun joku pyysi satakunta Listasunnuntaita sitten minua listaamaan heksasuosikkejani, niin haaste täytyi ottaa vastaan. Vaikka urakkaan hetki menikin.

Oheiset pelit eivät kuvaa klassisten heksakartalla pelattavien vuoropohjaisten strategiapelien eliittiä tai klassikoita, vaan lähtökohta on puhtaasti allekirjoittaneen suosikeissa ja erikoisissa helmissä. Useimmat listan pelit ovat tarjonneet pelattavaa sadoiksi tunneiksi - ja osaa pelaan edelleen, mm. modernisoitujen tai remake-versioiden kautta.

Mutta vain yksi on listalta poissa: Flying Panthers XVII European Campaign Hexadecimal Victory III.





Saksalainen Blue Byte oli aikoinaan yksi Amigistien ja PC-pelaajien lempifirmoista. Erityisesti Settlers-peleistään rakastettu firma teki kuitenkin myös muita herkkuja, joista Battle Isle -sarja oli suunnatonta herkkua herkullisesta kevysstrategiasta nauttiville.Nykypäivän termeillä voisin verrata teoksia Advance Warseihin. Molemmat sarjat ovat hauskoja, monipuolisia ja helposti pelattavia vuoropohjaisia herkkuja, joissa oli myös oivallinen moninpelielementti.

Ensimmäinen Battle Isle toimisi luultavasti tänäänkin, jos siitä saataisiin vain aikaan sopivasti päivitetty HD-versio. Mutta valitettavasti sarja ajautui vuosien mittaan hajanaisille sivuraiteille, kun RTS:llä, 3D:llä ja muilla moderneilla jutuilla kikkailu hukkasi pelin ytimen: hauskuuden.





Australiassakin osataan muuten tehdä pelejä. The Hobbit, nevö foget! Sikäläinen SSG on yksi hirvittävän pitkän linjan pelitaloista, ja yksi niistä harvoista, joka on toiminut keskeytyksettä 80-luvulta saakka. Firman muinaisista peleistä riittäisi paljonkin kerrottavaa, mutta ajattelin nostaa valokeilaan tämän kivan heksailun. Osittain siksi, että sen voi ladata nykyään ilmaiseksi, mutta myös siksi, että Ardennes Offensive oli 1997 ensimmäinen niin sanoakseni uuden aallon heksastrategia, joka modernisoi perinteistä lautapelaamista, teki siitä harvinaisen sujuvaa ja loi hyvän pelipohjan, jolle tehdään pelejä edelleen.

Ardennien pelimoottori oli kiva, kevyt, hyvännäköinen ja mukavan nopealiikkeinen. Pelisarjan teokset kuvaavat isohkojakin taisteluja kätevässä, nopeasti pelattavassa muodossa. Yksiköt liitävät kartalla ja vuorot seuraavat toistaan nopeassa tahdissa. Weteraanikin viihtyy, mutta ensikertalaisetkin pääsevät nopeasti mukaan. What's not to like?

Viime vuonna ilmestynyttä Unity of Commandia voi hyvällä syyllä pitää Ardennesin jälkeläisenä, sillä molemmat ovat merkkipaaluja vanhan genren uudistamisessa.





Germany 1985 oli ensimmäinen When Superpowers Collide -pelisarjasta, johon liittyivät myöhemmin mukaan myös Baltic 1985, Norway 1985 ja RDF 1985. Luultavasti koko sarja on unohtunut muilta jo kauan sitten, eikä sinänsä ihmekään. Kun itsekin olen muutaman kerran yrittänyt virkistää niiden parissa retromuistia, niin yritykseksi on jäänyt. Ei näitä "opettele pikanäppäimet ulkoa" ja "pare muistaa mitä mekaniikasta kerrottiin manuskassa" -pelejä jaksa enää.

Mutta. En minä niitä tähän ihan turhaan kuitenkaan päättänyt sisällyttää. Superpowers-pelit näet olivat hiton hyviä moninpelejä. Matsit sai väännettyä läpi muutamassa tunnissa ja pelien näkemys kolmannesta maailmansodasta oli mustavalkeasta karkeudestaan huolimatta juuri meidän aikamme arkipäivää. Keski-Euroopan armeijoiden monipuolinen kalusto ja riittävän monipuoliset kartat tarjosivat erittäin monipuolista pelattavaa, ja siinäpä minä kaverini kanssa piirtelin paperikartoille erilaisia strategioita seuraavissa matseissa kokeiltavaksi. Tapa sekin kuluttaa tylsiä oppitunteja, sotastrategioiden kehittely.





Silloin 90-luvulla SSI oli kunniansa kukkuloilla. Oli Steel Panthers ja oli Panzer General. Panzer General muistetaan yhä tänään pelinä, jonka myötä kansa rakasti heksoja enemmän kuin äitiään, tyttöystäviään tai ensimmäistä Corollaansa. Sillä se oli peli, joka teki kaiken oikein. Ja sitäpaitsi: eihän peli, jossa heti alkuun vallataan Puola, voi olla huono peli.

Kuten tiedämme, Aatu-sedälle annettiin 1930-luvulla liian isoja leluja. Ja kyllä me tiedämme miten siinä käy, kun saksalaisille annetaan pala peltiä. Tykkihän siitä tulee. Panzer Generalissa tätä jaloa tee-se-itse-henkeä jalostettiin ihanaksi vuoropohjaiseksi heksastrategiaksi, joka oli siitä nerokas, että se oli yhtaikaa hirmuisen yksinkertainen, valtavan monipuolinen ja epäreilun vetovoimainen. Niinkin, että uusi Panzer Corps lainaa suoraan PG:n kaavan ja sai meikäpojankin taas tosi pahasti koukkuun.

Maa-, meri- ja ilmasotaa - ja ihanan makoisa kampanjajärjestelmä, jossa yksiköt siirtyvät taistelusta toiseen, keräävät kokemusta ja tulevat pelaajalle liiankin rakkaiksi. Tämä peli ei kuole koskaan.





70- ja 80-luvulla koko maailma varustautui kolmanteen maailmansotaan. Fuldan laakso, taktiset ydinaseet ja Neuvostoliiton rauhanpanssaridivisioonat pureutumassa lännen pehmeään kylkeen.

Lopputulos olisi ollut luultavasti radioaktiivinen keski-Eurooppa, mutta SSI:n Red Lightining -pelissä se ei ollut ainoa lopputulos. Jo silloisilla mittapuilla teos oli kömpelöhkö ja turhan monimutkainen heksastrategia, jonka käyttöliittymä oli harvinaisen rasittava. Mutta sen tarjoama näkemys kolmannen maailmansodan eurooppalaisesta sotanäyttämöstä on silti yhä lyömätön. Taisteleminen oli huikean kiintoisaa, enkä tämän jälkeen olekaan tainnut päästää urheita Puna-Armeijan sotilaitani kovin usein iltalomalle Amsterdamin kahviloihin.

Red Lightingin parannetulla pelimoottorilla tehtiin myöhemmin pelillisesti paremmat Conflict: Korea ja Conflict: Middle East, mutta mikään ei silti voita sitä riemua, kun punapanssarit tuhoavat NATOn armeijat ja vapauttavat lännen.





Vuonna 1987 julkaistu Renegade Legion: Interceptor on luultavasti meilläpäin jokseenkin tuntematon lautapeli, mutta SSI meni ja teki siitä 1990 oivan Amiga/PC-pelin. Lieneekö monikaan sitäkään aikanaan noteerannut, mutta meikään peli iski tosi kovasti.

Taktista avaruushävittäjäsotaa. Resurssienhallintaa. Itse luoduista hävittäjälentäjistä koottu laivue, joka sotii palkkasoturihengessä annetuissa taisteluissa, koettaa parsia aluksensa takaisin kokoon palkkarahoillaan ja tietysti roolipelimäistä hahmonkehitystä. Ja kiroilua, kun kallisarvoinen pilotti vielä kalliimmassa aluksessaan ostaa avaruuspölyä.

Pistetään siihen päälle vielä alusten BattleTech-henkistä kustomointia ja oikein luova vuoropohjainen taistelujärjestelmä heksakartalla, alusten toteuttaessa annettuja komentosarjoja vuoron perään, sitten yrittäessä lukita tussareitaan ohikiitävään viholliseen.

Näin hyviä, näin monipuolisia taktisia avaruustaistelusimulaatioita ei ole kuulkaa tehty montaa tämän jälkeenkään. Jos edes sitä yhtä.





Vuosi 1995 oli hyvä vuosi. Ihan jo yhden ainoan pelin ansiosta. Steel Panthers. Need I say more?

No, okei. Sanotaan. Strategiajumala Gary Grigsby ja pikkupyhimys Keith Brors olivat tehneet sotapelejä jo 80-luvun alusta, mutta Steel Panthersissa herrat ylittivät itsensä. Se oli ihastuttavan pelattava, nopea ja silti samalla myös haastava ja liki yltiörealistinen kuvaus toisen maailmansodan taktisesta sodankäynnistä.

Peli mallinsi upeasti paitsi motorisoidun kaluston, myös ne lihaa, verta, luuta ja läskiä olevat otukset. Toki sopivan kaukaa katsottuna, ettei pelaajan tarvinnut liian läheltä katsoa kun panssariosasto jyrää paskat housussa kuopissaan makaavan nostoväkijoukkueen.

Ja olihan siellä Suomikin! Tätä pelataan aktiivisesti yhä tänäänkin - ja syystä.





Jos rakastat heksoja, rakastat TOAWia. Niin se menee. Norm Koger istuu strategiataivaassa Gary Grigsbyn oikealla puolella ja juuri hän on se toinen pitkän linjan strategiajamppa, jonka pelit ovat pitäneet minut parhaimmin otteessaan. TOAWissa Koger vei rakkauteni heksoihin äärimmäiseen huippuunsa, sillä se oli täydellinen strategiapeli. Peli, jota saattoi pelata ihan vain naksuttelemalla yksiköitä karttapohjalla. Pew pew. Mutta ärjympi pelaaja saattoi tuunata, räplätä ja säätää yksiköitään hyvinkin syvällisesti. Kun tähän vielä ynnättiin huima skaalautuvuus joukkuetasolta armeijoihin, potentiaalisesti valtaisat kartat ja helppokäyttöinen kenttäeditori, niin uskokaa pois, pelattavaa riitti.
Matrix Gamesin 2006 julkaisema TOAW 3 päivitetty ja kaikki aiemmat TOAWit, lisärit ja parhaat käyttäjien skenaariot yhteen nippuun koostama on yhä tänään aktiivisesti pelattu parhausstrategia.





Heksailu ei ole pelkkää muinaista, eikä myöskään pelkästään vanhan kertausta. Viimevuotinen pikkuputiikin luoma Unity of Command näyttää, että perinteikkäitäkin sotajuttuja voidaan tehdä nykypäivän fiiliksellä ja designilla. Peli on virtaviivaistettu, nautinnollinen ja tekoälykin tarjoaa riittävän hyvän vastuksen, pistäenvastaan jopa ilman keinotekoisen selkeästi määriteltyjä waypointteja ja ennalta-arvattavia taktiikkavaihtoehtoja. Se piru jopa tajuaa, kun vastustaja yrittää koukata sivustaan.
Suosittelen kokeilemaan.





V for Victory -pelisarja oli kahden aikansa legendafirman kauneimpia luomuksia. Three-Sixty Pacific oli 80-luvun lopulla strategiafanien perustama hyvien sotapelien kehittäjä, Atomic Games puolestaan muun muassa Harpoonit ja Close Combatit tehnyt strategiapaja. Ja kun nämä kaksi puljua päättävät tarttua heksoihin, niin siitähän riemua riitti.

V for Victoryn pelit Market-Garden, Gold-Juno-Sword, Velikiye Luki ja D-Day Utah Beach olivat aikansa standardeilla harvinaisen korkean profiilin strategiapelejä. Heksasoturit olivat tottuneet B-luokan visuaaleihin ja vähän kökköihin käyttöliittymiin, mutta V-pelit oli tehty viimeisen päälle aina käyttöliittymää myöten. Häikäisevät SVGA-grafiikatkaan eivät haitanneet.
Jokseenkin erikoisesti peli onnistui myös yhdistämään monta erilaista design-tavoitetta samaan pakettiin. Se oli yhtaikaa sekä grognardeille sopiva syvällinen strategia, että verrattain nopea ja hauska sotapeli.





Lienee selvää, että Gary Grigsby on maailman hienoin pelisuunnittelija. Perusteeksi riittää se, että hänen peleissään on heksoja, panssarivaunuja ja lentokoneita. Ja niitä kuulkaa riittää Grigsbyn tuoreessa, mestariteoksessa, joka on tosiaan siitä ihmepeli, että se on ihan uusi julkaisu eikä mitään 80-luvun partastrategia.

Grigsby on viihtynyt itärintamalla monen monta kertaa. War in the Eastiä uskaltaa kuitenkin kutsua kaikkien aikojen itärintamapeliksi, samoin Grigsbyn mestariteokseksi. Se kun on siitä ihmepeli, että se mallintaa toisen maailmansodan itäsotaa yksittäisten sotilaiden tarkkuudella, rakentaen koko jättikapinan Suomesta Mustallemerelle ja länsi-Saksasta Uralille, paketoiden kaiken silti hämmentävän pelattavaan pakettiin.

Okei, onhan tässä se, että peli on hirveän laaja ja vaatii todella paljon aikaa. Aika ei kuitenkaan hukkaudu nyhertämiseen tai tilastojen tirkistelyyn, vaan suurin osa on ihan vain rehellistä pelaamista. Asiat esitellään selkeästi, komentojen jakaminen tapahtuu ihan vips vain ja sota etenee vauhdilla. Silloin kun joukot eivät ole jumiutuneet mutaan.

Kerron esimerkin. Ensimmäinen oma jättikampanjani saksalaisena alkoi komeasti ja jumiutui nolosti. Kenraalit Muta ja Talvi tulivat apajille ennen kuin ehdin tuhota Puna-Armeijan. Joukkoni kokivat Venäjän talvessa uskomattomia tappioita ja rintamalinja painui taaksepäin pahimmillaan yli tuhannen kilometriä. Kevään hiljalleen saapuessa sain nippa nappa jonkinlaisen linjan aikaiseksi ja vähän täydennyksiäkin. Saksan armeija ja liittolaiset olivat kuitenkin aivan pirstaleina enkä kyennyt ratkaisevaan hyökkäystoimintaan missään. Lähimmät joukkoni olivat 20 kilometriä Moskovasta, mutta ne eivät uskaltaneet nostaa edes päätään juoksuhaudasta. Ja sitten ne perhanan punikit aloittivat keväthyökkäyksen Leningradin eteläpuolella, Peipsijärven luona, tehden rintamaani hirveän reiän ja tunkien kohti lounasta monen armeijakunnan voimin. Mitä tehdä? Vetääkö joukot Leningradin ympäriltä? Vetäytyä koko Baltiasta? Menettää puolet pohjoisesta armeijaryhmästä?

Onneksi olin jo aloittanut joukkojensiirrot yrittäkseni yhtä epätoivoista hyökkäystä. Nyt pelattiinkin vain aikaa syöttämällä neuvostojoukkojen eteen tykinruokaa hidasteeksi ja kasaamalla koko itärintaman viimeiset taistelu- ja hyökkäyskelpoiset panssaridivisioonat ja iskujoukot yhdeksi armeijaksi. Voimia ei ollut edes perinteiseen pihtiliikkeeseen, vaan joukkoja riitti vain yhteen kaakosta hyökkäävään armeijaan, jonka huoltoreititkin olivat koko ajan vaarassa joutua punajyrän alle. Mutta niin siinä vain tapahtui varsinainen talvisodan ihme, kun joukkoni saivat pussin kiinni Peipsijärven itärantaa vasten ja kolmen kuukauden tuhoamistaisteluissa tuhottiin lähemmäs pari miljoonaa neuvostosotilasta. Pian sen jälkeen Pietari vapautettiin, Saksan ja Suomen joukot löivät kättä Syvärillä ja Mannerheimin joukot marssivat kohti Uralia.

Eeppistä.

Jukka O. Kauppinen...
...aloitti strategiapelaamisen lautapeleillä, jatkoi sitä kotimikroilla ja tykkää aiheesta edelleen. JOK on kirjoittanut vuosikymmenten mittaan mm. C=Lehteen, MikroBittiin, Pelit-lehteen, Pelaajaan ja on Dome.fi-saitin pelipäätoimittaja.