Tampereelle kerääntyi viikonlopuksi reilu joukkio pelintekemisestä innostuneita.

Finnish Game Jam on osa vuosittain järjestettävää Global Game Jam -pelinkehitystapahtumaa, jossa ideana on pienissä ryhmissä kehittää ja toteuttaa peli yhden viikonlopun aikana. 48 tunnin aherruksen tuotoksena syntyy yleisimmin erilaisia video- ja mobiilipelejä, mutta myös lauta- ja korttipelejä kehitellään vuosittain. Pelit ideoidaan kaikille yhteisen ja vuosittain vaihtuvan teeman pohjalta. Ryhmissä on pääsääntöisesti kolmesta kuuteen henkilöä, joista jokaisella on oma tärkeä roolinsa pelinkehitysprosessissa. Jameille kerääntyy ohjelmoijia, graafikoita, taiteilijoita, äänisuunnittelijoita, muusikoita, kirjoittajia, projektiosaajia sekä kaikenlaisia ihmisiä näiden väliltä.

Game Jam -tapahtuma järjestettiin tänä vuonna 321 kaupungissa 63 maassa. Osallistujia oli kaiken kaikkiaan yli 12 000. Väkilukuun nähden Suomessa on lähdetty tähän vuodesta 2009 alkaen järjestettyyn tapahtumaan innokkaasti mukaan. Suomessa olikin tänä vuonna yli 500 jamittajaa 12 eri tapahtumapaikalla. Esimerkiksi Tanskassa tapahtumapaikkoja oli vain yksi ja osallistujia siellä 27. Mutta se tilastoista. Olennainen kysymys kuuluu, millaista siellä jameilla sitten on? Mitä todella tapahtuu 48 tunnin aikana ja miten?

Pelin kenttäeditori tekeillä.

Saavun Tampereen Game Jam -paikalle perjantaina kello 15.30, kuten etukäteen lähetetyissä ohjeissa neuvottiin. Infosta saan t-paidan, nimelläni varustetun tunnistuslapun sekä viikonlopun aikataulun. Katselen hermostuneena ympärilleni Demolan avarassa toimistossa ja päätän istua syrjemmälle tarkkailemaan menoa. Ihmiset valuvat hiljalleen paikalle, osa vasta hieman yli kello 16. Selkeästi vanhemmat konkarit ymmärtävät tulla vasta viime tingassa. Ihmisiä on joka lähtöön ja minusta tuntuu, että kaikki muut tuntevat toisensa entuudestaan.

“Ai säkin oot tullu taas jamittamaan?”, on kysymys, jota toistellaan ympärilläni. Remedyn sponsoroimiin t-paitoihin pukeutuneet järjestäjät sinkoilevat ympäriinsä ja tekevät viime hetken säätöjä. Lopulta meidät kehotetaan istumaan riveihin asetetuille penkeille ja tapahtuma voi alkaa.

Grafiikkaa ja musiikkia syntyi välillä kaksin käsinkin.

Aluksi saamme kattavan kertauksen siitä, mistä Game Jamissa on kyse. Lisäksi esitetään videotervehdykset niin Suomen, kuin muidenkin maiden järjestäjiltä. Myös tapahtuman paikalliset sponsorit esittäytyvät. Kello 17 saamme vihdoin tietää Global Game Jamin tämän vuoden teeman. Videotykillä näkyy vain mustaa, mutta kaiuttimista kajahtaa outoa kuminaa. Sydämen syke. Ihmiset alkavat välittömästi kohista keskenään.

“Siis eiks toi ollu sydän?”, kuiskutellaan. Mutta supista ei tarvitse kauaa, sillä seuraavat kaksi tuntia käytämme oivallisesti sekä toisiimme tutustumiseen, että teeman ruotimiseen. Saamme vahvimman osaamisalueemme mukaan pelihahmon, jonka avulla voimme helposti nähdä, millaisia osaajia paikalla oikeastaan on. Päädyn itse kategoriaan “Master Chief”, joka tarkoittaa “project manager/other”. Muita Halo-hahmoja ei juurikaan näy. Poskiani alkaa kuumottaa, kun mietin, että onko minusta oikeasti mitää hyötyä koko tapahtumassa. Toivon mielessäni, että osaisin edes vähän koodata tai tehdä grafiikoita.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tekemättä - työn alla Spooky Ride -peli.

Jännitys alkaa kuitenkin hiljalleen laueta, kun juttelen ihmisten kanssa. Kaikki ovat innoissaan ja iloisia. Toinen toistaan typerämpiä ja hullumpia ideoita lentelee ilmassa. Hyvän idean keksineet alkavat kirjoitella pitchauksiaan A4-papereille. Idea pitää tiivistää huolella ja ymmärrettävään muotoon, sillä seitsemältä alkavassa pitchaustilaisuudessa puheaikaa on jokaisella vain 20 sekuntia. Siinä ajassa pitäisi saada muut vakuutettua siitä, että juuri tätä ideaa kannattaa lähteä työstämään. Innostun itsekin kirjoittamaan hieman erikoisen (mutta kiinnostusta herättäneen) ideani paperille. Pitchaukset ovat nopeasti ohi ja sen jälkeen keräännymme ryhmiin. Haahuilen vielä hieman eksyneenä viimeisten ryhmättömien joukossa, mutta lopulta minut onneksi napataan vajaaseen ryhmään. Nyt on aika aloittaa itse työn teko. Jännittyneenä seuraan ryhmääni meille osoitetun pöydän ääreen.



Ryhmämme alkaa heti toimiin. Idea on jalostettava sellaiseksi, että oikeasti tiedetään, millaista peliä tässä ollaan nyt tekemässä. Rakennamme toisen ryhmäläisen kanssa idean ympärille tarinaa, samalla kun ohjelmoijat alkavat jo vimmatusti rakentaa pelin pohjaa ja graafikkomme alkaa hahmotella kuvia. Taistelemme ideamme kanssa myöhään, liiankin myöhään, mutta vuorokauden vaihduttua kaikki vihdoin tietävät mikä homman nimi on. Piirrän sivutolkulla erilaisia kenttäpohjia vihkooni ja kirjoitan luonnoksia peliin tulevista teksteistä. Kolmen maissa päätän lähteä nukkumaan kotiin hetkeksi. Suurin osa sen sijaan lepuuttaa silmiään muutaman tunnin Demolan takahuoneeseen kannetuilla patjoilla. Onneksi itse asun lähellä. Kun lähden, ryhmämme ohjelmoijat ja graafikko jäävät vielä tekemään töitä.

Tiedän jo entuudestaan, ettei nukkumiselle juurikaan ole sijaa jameilla. Silti 4 tunnin unet tuntuvat tuskaisen lyhyiltä. Toisaalta taas velvollisuuden tunto, innostus ja kofeiinipitoiset juomat vievät väsymyksen pian pois ja uusi päivä voi alkaa. Hommat etenevät, mutta lauantai-illan aikana huomaan, että alan käydä jokseenkin toimettomaksi. Osaamistani tarvittiin lähinnä pelinkehityksen alussa, mutta nyt langat ovat käytännössä ohjelmoijilla. Monissa ryhmissä myös grafiikat ja äänet alkavat olla valmiina, joten osalla porukasta on hieman aikaa myös loikoilla sohvilla ja jutella. Tunnelma on ajoittain jopa hysteerinen, sillä valvominen ja stressi alkavat vaikuttaa jokaiseen. Hauskaa kuitenkin on ja uusia tuttavuuksia syntyy jatkuvasti lisää.

Clot Racessa pyritään aiheuttamaan sydänkohtaus.

Yritän parhaani mukaan tsempata raskainta taakkaa kantavia ohjelmoijiamme, jotka ehtivät hädin tuskin syödä tai jaloitella. Onneksi tapahtuman ruokapalvelu pelaa, kiitos sponsoreiden. Pizzaa, subeja, hedelmiä, jugurttia ja muuta pientä on tarjolla useita kertoja päivässä, joten nälkä jamittajille ei jää. Paitsi tietysti jos ei muista syödä. Lauantai-illan vaihtuessa lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi alkaa epäilys hiljalleen hiipiä puseroon; Ehdimmekö me mitenkään saada tätä valmiiksi? Autan sen minkä pystyn, mutta lopulta minun on painuttava pehkuihin, tällä kertaa noin viideksi tunniksi.

Sunnuntaiaamuna viikonlopun valvominen alkaa paistaa jo selvästi jamittajien kasvoilta. Hiljaisia, kalpeita kasvoja, tummia silmänalusia sekä lurpattavia luomia näkyy jokaisen pöydän äärellä. Kolmeksi asetettu deadline lähenee hitaasti mutta varmasti. Pelit kuitenkin alkavat valmistua. Pisimmälle ehtineet ryhmät voi helposti erottaa muista, sillä heidän pöytiensä ääressä aletaan jo nauramaan, laulamaan ja vitsailemaan. Ne, joilla hommat ovat vielä kesken, tuijottavat tiiviisti näyttöjään ja näpyttävät mitään sanomatta näppäimistöjään minkä ehtivät. Mekin yritämme pusertaa vielä viimeisillä voimillamme peliä kasaan. Kun aikaa on enää 15 minuuttia, on meidän kuitenkin todettava, että kesken jäi, eikä mahda mitään.

Tampereen tapahtuman pirteä pääorganisoija, pelitutkija Annakaisa Kultima oli tyytyväinen osanottajien määrään.

Pahasti keskeneräiseksi jäänyt peli harmittaa koko ryhmäämme. Koetan miettiä, missä menimme vikaan? Olisiko peli saatu valmiiksi, tai edes enemmän valmiiksi, jos minäkin osaisin koodata? Lopulta juteltuani ryhmäläisten kanssa minulle selviää, että neljä viidestä ryhmässämme ovat ensikertalaisia. Ei siis ihmekään, etteivät 48 tunnin aikarajoituksen todelliset vaikutukset olleet meille hirveän selkeitä. Puran harmistumistani muidenkin jamittajien kanssa. Saan lohduttavia sanoja niin järjestäjiltä kuin konkareiltakin. Kaikki kertovat samaa; ensimmäinen jamipeli on kaikilla enemmän tai vähemmän susi. Vain kokemuksen kautta alkaa oikeasti hahmottamaan, kuinka aikaa kannattaa käyttää ja millaisia tavoitteita on järkevä tavoitella.

Sitten kun on aika katsella viikonlopun tuotoksia, minulla on jo paljon parempi mieli. Katselen huuli pyöreänä millaisia tekeleitä jotkut ryhmät ovat saaneet aikaan. Osa olisi sellaisenaan täysin valmiita mobiilipelimarkkinoille. Joissain on taas ajateltu niin laatikon ulkopuolelta, että ei voi kuin nauraa ihmetyksestä. Pääsanoma kaikilla ryhmillä tuntuu kuitenkin olevan, että tärkeintä oli hauskanpito ja yhdessä tekemisen ilo, ei niinkään lopputulos. Vaikka onhan se tietysti kiva, jos voi myös itse peliin olla tyytyväinen. Voittajia tai häviäjiä ei valita, sillä jameilla kyse ei ole kilpailemisesta, vaan itsensä ylittämisestä, uuden oppimisesta ja hauskanpidosta. Olemme kaikki voittajia ihan vain siksi, että annoimme kaikkemme.



Finnish Game Jam 2013 -tapahtumasta jäi minulle paljon takataskuun. Ensinnäkin opin, ettei pelien tekeminen 48 tunnissa ole mikään helppo juttu. Toisaalta taas se ei myöskään ole niin vaikeaa, kuin miltä se saattaa kuulostaa. Kokemus, harjoittelu, virheet ja asioihin perehtyminen auttavat paljon pelien tekemisessä. Parasta olivat kuitenkin ehdottomasti ihmiset. Jameilla kaikki voivat suomalaisille hieman epätyypillisesti jutella toisilleen helposti ja vapautuneesti. Vaikka edes etunimet eivät välttämättä koskaan selviä keskustelujen osapuolille, ovat jamittajat yhden viikonlopun ajan yhtä suurta perhettä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Lisäksi tapahtuma antaa loistavan tilaisuuden verkostoitumiselle ja uran pohjustamiselle pelialalla. Olit sitten harrastelija, alan ammattilainen, pelialan työpaikasta haaveileva tai pelkkä innokas pelaaja, voin ehdottomasti suositella Game Jam -tapahtumiin osallistumista. Pahimmassakin tapauksessa saat uusia kavereita ja kontakteja, hienoa kokemusta pelien tekemisestä sekä uudenlaista näkökulmaa pelaamiseen ja pelialaan.

Kaikki Global Game Jam 2013:lla syntyneet pelit löytyvät täältä ja Tampereella syntyneet täältä.

Veeran luonnoslehtiö täyttyi piirustuksista.

Liki jokainen pöytä oli varattu pelien tekemiselle.

Pelihahmo työn alla.

Jam Power! Vanha ja uusi kohtaavat.

Kuvat: Manu Pärssinen