Listasunnuntaissa on harvoin ollut varsinaisia "listoja", siis semmoisia, joissa asioita on laitettu järjestykseen. Ajattelin tällä kertaa tehdä poikkeuksen, sillä tuli taannoin puhetta pelikonsoleiden hinnoittelusta, ja Gamasutra on tehnyt jo taustatyötäkin sen suhteen (tosin jenkkimarkkinoilla, mutta sama pätee melko hyvin täälläkin). Mitkä siis olivat julkaisupäivänään historian 7 kalleinta pelikonetta, jos inflaatio huomioidaan, ja miten niitä mainostettiin?

Listalla sijoituksen perässä inflaatiokorjattu hinta dollareina. Nyt myynnissä olevista konsoleista kymmenen kärkeen mahtuisi vain PlayStation 3, jonka julkaisuhinta tällä indeksillä oli 570 $.





Listoilla ennenkin esiintynyt Philipsin (Amerikassa Magnavox) "kodin viihdekeskus" ei onnistunut voittamaan massoja puolelleen. Osansa oli liian pitkään jatkuneella kehityksellä, jonka ansiosta tekniikka oli vanhentunutta jo esiteltäessä, sekä pelivalikoiman yleisellä ankeudella, mutta myös rapsakka hinta vaikutti varmasti. Myyntimäärä jäi alle 600 000 kappaleen.





Ja perään toinen Magnavox/Philips. Maailman ensimmäisen pelikonsolin Odysseyn seuraaja yritti näyttää tietokoneelta näppäimistöineen, mutta oli käytännössä pelkkää pelaamista varten. Se ei valloittanut maailmaa Atarin pelikoneiden tavoin, mutta myi kuitenkin pari miljoonaa kappaletta. Euroopassa konsolin nimi oli Videopac G7000.





Aina ei hinta ole menestyksen este. Atari 2600 oli varsinainen synonyymi pelikonsolille 80-luvun alun Amerikassa, ja 30 miljoonaa myytyä konsolia olisivat menestys nykymittapuullakin. Kaikkia ei toki myyty tähän hintaan, sillä konsoli esiteltiin jo 1977 ja sen valtakausi jatkui aina vuoden 1983 ns. videopeliromahdukseen asti.





Miten Atari sitten teki käytännössä konkurssin, vaikka sillä oli 2600:n kaltainen menestystuote? Unohtamalla uusiutua ja tuomalla markkinoille 5200:n kaltaista huttua. Kotimikrojen tekniikkaan perustuneessa (mutta tietenkin niiden kanssa epäyhteensopivassa) pelikoneessa oli aivan kamalat ohjaimet, eikä Atari itsekään juuri ehtinyt paneutua sen pelitarjontaan lapioidessaan lisää pökköä 2600:n hiipuvaan nuotioon. Käytännössä tarjolla oli vain kosmeettisesti paranneltuja versioita pikkuveljen jo ikääntyvästä tarjonnasta. Kokonaismyyntimäärä jäi noin miljoonaan.





Lähestyttäessä tuhannen taalan rajaa kohtaamme vielä yhden konsolivanhuksen, Mattelin "Intelligent Televisionin". Atari 2600:n kilpailijaksi tehty laite hehkutti parempaa grafiikkaa ja sisälsi muitakin teknisiä innovaatioita, jotka osaltaan nostivat hintaakin. Vuonna 1980 tapahtuneen julkaisun jälkeen laitteen hintaa laskettiin useampaan kertaan ja siitä esiteltiin myös erikseen halvempi II-versio, mutta laitteen tappoi se sama kuin Atari 2600:nkin - kotitietokoneiden saapuminen, pelimarkkinoiden täyttyminen roskasta ja kuluttajien kyllästyminen. Arviot myyntimäärästä liikkuvat kolmen miljoonan tienoilla.





Ah, 3DO. Olen aina tuntenut jonkinlaista lukkarinrakkautta tätä laitetta kohtaan. Se oli upean tehokas, sen pelit olivat aikakauteensa nähden hienoja, olisin kovasti halunnut sen... mutta se oli järkyttävän kallis. Tämä johtui osaltaan 3DO:n lisenssimallista: toisin kuin muilla konsoleilla, koneiden valmistajat eivät saaneet pelijulkaisijoilta juuri mitään korvausta, joten kate oli tehtävä laitteista. Ja kyllä sitä katetta sitten otettiinkin. Suomessa Panasonic FZ-1 3DO maksoi noin 4000 markkaa, millä sai useita kappaleita edellisen sukupolven laitteita. Hinnanalennusten ja laihdutettujen versioiden jälkeen 3DO:ta saatiin kaupaksi viitisen miljoonaa.





Kokonaista 25 dollarin turvin ykköseksi kapuaa SNK:n kotiin tarkoitettu pelihallikonsoli. Jos katsotaan kokonaiskustannuksia omistamisesta, se on vielä kalliimpi, sillä yksittäinen peli saattoi maksaa enemmän kuin esim. Sega Megadrive -konsoli. Taustalla oli muistipiirien korkean hinnan ynnä muiden teknisten seikkojen lisäksi mm. se, että pelit todellakin olivat täsmälleen samoja kuin pelihalleissa. Niinpä SNK pelkäsi hallioperaattorien alkavan pyörittää bisnestä kuluttajahintaisilla peleillä, ja pistämättömän looginen ratkaisu tähän oli tietenkin hinnoitella pelit täysin ulos tavallisen pulliaisen ulottuvilta (CD-versio auttoi tähän, mutta vasta myöhemmin). Niille, joilla siihen oli varaa, Neo Geo olikin sitten äärimmäisen upea pelikone, etenkin mikäli 2D-tappelupelit, Metal Slug ja satunnaiset shootterit sattuvat maistumaan. Myyntilukuja ei ole julkistettu, mutta sarjanumeroiden perusteella puhutaan joistakin sadoista tuhansista.