Caylus Magna Carta & Zooloretto
Pienyrittäjän ja korporaatiopösön pestit avoinna
Ajan pyörää ja tylsistymisen pahaa peikkoa vastaan pärjäävän lautapelivalikoiman koostaminen on haaste. Kunnon kimppakivan arvostaminen ei pitkälle riitä, ellei omista neljää kloonia itsestään tai loputonta budjettia. Itseään kiinnostavan pelin löytää sormia napsauttamalla, mutta onko sitä tarkoitus pelata satunnaisen seurueen kanssa, vaiko kera tovereiden pelaajien, jotka tahtovat voittonsa maistuvan jollekin? Keskinkertainenkin peli voi olla iso ilo, siinä missä paras peli ikinä voi jäädä kaappiin, jos jo sääntöjen selittäminen toisille muodostuu ylivoimaiseksi haasteeksi.
Aivan turhaan en kärjistyksiä tehnyt, sillä arvosteltavaksi joutunut Zooloretto edustaa höyhenenkevyttä hömppägenreä muikeasti, siinä missä Caylus Magna Carta on patenttiratkaisu tilanteeseen, jossa pelaajat kaipaavat jotain vähän raskaampaa, mutta eivät 3-6 tuntia kestävää megapeliä. Molemmat pelit on julkaistu suomeksi tämän vuoden aikana. Pikaisen patikkaretken perusteella kumpaakaan ei kaupoista löydy, joten linkkivinkkinä esitettäköön julkaisijan kotisivu (www.lautapelit.fi) luotettavine verkkokauppoineen.
Caylus Magna Carta
2-4 pelaajalle (arvostelijan suositus: 3-4)
Pelaajat ovat rakennusurakoitsijoita ja kuninkaalla olisi tarjota projektia. Pelaajat eivät kuitenkaan voi suin päin käydä töistä taistelemaan, tulevat suurfirmat kun ovat vasta alkutekijöissään: ei ole rahaa eikä rakennusaineita. Pelaajat alkavat pystyttää linnan läheisyyteen louhoksia, hakkuualueita, maatiloja, toreja ja muuta. Peli on koukkuja täynnä, mutta terävin niistä on se, ettei minkään sortin puljulla tai metsäpläntillä tee mitään, ellei sinne saa ketään töihin. Pelaajat joutuvat kilpailemaan rajoitetusta työvoimasta.
Korttipeli Magna Carta on siinä mielessä, että rakennukset ovat normaalikokoisia pelikortteja, joista muodostetaan pelin mittaan katu. Työläisiä ja resursseja kuvataan puupalikoilla. Sekä erilaisia rakennuksia ja palikoita että pieniä erikoissääntöjä on sen verran paljon, että vastalauseita kuuluu takuuvarmasti vähemmän motivoituneesta seurueesta. Tapahtumien kulku on silti helppo ymmärtää jo ensimmäisen pelin aikana. Lähinnä oman muistin rajallisuus tulee vastaan, kun jokaista varsinaista pelikierrosta (rakentelu ja työläisten asettelu) seuraa useita vaiheita, joiden aikana pelaajat saavat ansionsa mukaan ja heillä on eräitä toimintamahdollisuuksia. Todellinen haaste on kaiken syvällinen ymmärtäminen. Esimerkiksi kortit ovat kaksipuolisia ja niiden järjestyksellä kadulla on merkitystä. Strategiaa on huono ruveta suunnittelemaan enää silloin, kun useimmat mahdollisuudet on hukattu.
Zooloretto
2-5 pelaajalle (arvostelijan suositus: 4-5)
Pelaajat saavat eteensä omat söpöt eläintarhansa. Kolme käytettävissä olevaa erikokoista aitausta täytyy saada täyteen tai melkein täyteen, eikä eri lajeja tietenkään laiteta samaan tilaan. Hyvissä perhepeleissä tuuri kohtaa touhuamisen ja Zooloretto loistaa juuri tässä. Pelaajien pääasiallinen työ on eläinlaattojen nosto summamutikassa ja niiden järkevä asettelu kärryihin, joita on yhtä monta kuin pelaajia ja joissa kussakin on kolme paikkaa. Mikäli pelaaja niin vuorollaan haluaa, hän voi lopettaa laattojen lätkimisen ja
Turhat elukat on sijoitettava varastoon ja niistä saa pelin loppuessa miinuspisteitä. Rahalla, jota saa lähinnä kärryistä eläinlaattojen ohella, voi ostaa toisten pelaajien ylimääräisiä elukoita, mikä tuo peliin mukavan, hienovaraisen sosiaalisen elementin. Toisten tilannetta kannattaa pitää silmällä ja omaa tarjontaa markkinoida kovaan ääneen, sillä saattaahan ajankohtaista myytävää olla muillakin. Rahalla voi myös järjestellä tarhansa sisäistä kokoonpanoa sekä ostaa yhden ylimääräisen aitauksen. Mikäli aitaukseen saa kerättyä kaksi harvinaista hedelmällistä eläintä, saa bonuksena itselleen lutusen eläinlapsosen. Tällainen touhuilu sujahtaa kevyesti läpi puolessa tunnissa viidelläkin pelaajalla. Täydellä pelaajamäärällä sekalaisessa seurakunnassa peli näyttää täyden arvonsa. Zoolorettoa kevyempää hömppää en peluuttaisi kuin alle kouluikäisillä.
Jokeri:
Alhambra
2-6 pelaajalle (arvostelijan suositus: 2-4)
Jos lautapelejä pelataan illanvieton merkeissä, kukaan ei koskaan välitä, kuka voittaa. Tämä on valhe. Olen voittanut jokaisen pelaamani Alhambra-erän, enkä ole itsekään tyytyväinen. Näin käy, kun simppeli peli sisältää niukasti vuorovaikutuselementtejä: kokeneet pelaajat voivat luoda vakiostrategian, jolla voittaa poikkeuksetta jopa kuuden pelaajan peleissä, joissa tuurin osuus on erittäin suuri.
Alhambrassa on tarkoitus rakentaa palatsi. Pöydällä on erilaisia rakennuskortteja ja rahaa. Pelaajat nostavat rahaa, kunnes heillä on varaa rakennuskortteihin. Vuorovaikutuspuoli rajoittuu siihen, että pelaajien on pidettävä silmällä toistensa puuhia.
Uusia tuulia ei muuten edusta Alhambrakaan, vaan kyseessä on uusi versio peleistä Stimmt So! ja Al Capone.
Keskustelut (4 viestiä)
Rekisteröitynyt 25.07.2007
18.12.2007 klo 19.28
19.12.2007 klo 02.42
Rekisteröitynyt 10.04.2007
22.12.2007 klo 20.18
Rekisteröitynyt 12.04.2007
26.12.2007 klo 11.35
Kirjoita kommentti