Netflix sai minut koukkuunsa. Kun kerran ilmaista kokeilua tarjottiin, pakkohan sitä oli testata, ja aika pian huomasin että jotain tämän kaltaista olin odottanut jo pitkään. Ellei ihmeitä tapahdu, jatkuu kuukausitilaus vuodenvaihteen jälkeenkin. Koska viikonloppu sujui pitkälti elokuvia tuijotellen, päätin ottaa pienen askeleen Peltosen reviirille ja listailla muutaman peliaiheisen elokuvan sekä elokuvamaisen ei-lisenssipelin. Uwe Boll on listalta boikotissa ihan tarkoituksella, ja aiheen julmetun laajuuden vuoksi tässä on muutenkin vain pari poimintaa, joten arvoisat lukijat, kommenttiosio on taas teidän.





Tämä kasariklassikko on toiminut innoittajana monille tosielämänkin tietokoneharrastajille, vaikkei sen kuvaus järjestelmään murtautumisesta nyt aivan täysin realistinen olekaan. Näppärä hakkeripoika haluaisi pelaamaan joulun uutuuspelejä, mutta tuleekin käynnistäneeksi ydinsodan. Filmissä vilisee kaikenlaista vanhaa, arcadeja ja kotimikroja.





Kahdeksankymmentäluvun loppu oli Nintendon kulta-aikaa meillä ja muualla, joten luonnollisesti elokuvateollisuuskin kiinnostui. Ensin syntyi tämä kahdesta veljeksestä kertova tuotos, josta on paikoin hyvin vaikea sanoa missä tuotesijoittelu päättyy ja elokuva alkaa. Nipadiggareille aivan ehdotonta katsottavaa, etenkin koska Power Glove on "so bad".





Ja siitähän se sitten lähti. Pelibisneksen tunnetuin kaksikko rykäistiin oikeaan elokuvaan 1993, Bob Hoskinsin esittäessä itse Mariota. Seikkailuja sienimaassa odottava sai pettyä, koska ihmisillä näytelty elokuva oli sijoitettu oikean elämän maisemiin, eikä kyseessä muutenkaan ollut kovin muistettava tapaus. Sen verran kauppa kuitenkin kävi, että Mortal Kombat sun muut sullottiin samaan muottiin.





Otetaan leffan aiheeksi kaikkien first person -räiskintäpelien esi-isä, viiden pennin juonineen päivineen, ja palkataan päärooliin entinen show-painija. Miten tämä voisi muka mennä pieleen? Mukana on myös ikimuistoisia "FPS-kohtauksia".





Sitten siirrytään toiselle puolelle, eli elokuvamaisiin kokemuksiin peleissä. Käytännössä ensimmäinen kunnolliseen grafiikkaan pystynyt kotimikro oli Amiga, ja Cinemaware tuotti sille pelejä jotka olivat ensisijaisesti nätin näköisiä. Muun sisällön monipuolisuus sitten vaihteli vähäisestä olemattomaan, mutta muutamia teoksista pelasi - ja pelaa edelleen - ihan mielellään. Niitä käännettiin sittemmin monelle eri koneelle, ja emulaatiohalukkaat voivat hakea tiedostot aivan laillisesti täältä.





Ranskalainen Delphine Software ja erityisesti tämä peli ansaitsee maininnan, kun puhutaan elokuvamaisista peleistä ennen varsinaista videotekniikkaa. Pelkkää introa katseltiin pitkään ja hartaasti, ja koko pelin tunnelma on veitsellä leikattavaa. Ei mene ehkä kovin sivuun, jos veikkaan että tämä intro on katsottu Valvellakin?





Kun tultiin 90-luvun jälkipuoliskolle, interaktiivinen elokuva tarkoitti tätä - suttuista videota, jota Seitsemännessä Vieraassa oli useiden CD-levyjen verran. Aikanaan se oli hieno tekninen saavutus, mutta itse pelattavuus soitti jälleen toista viulua, kun ennalta tallennettujen kohtausten välissä pelaaja saattoi lähinnä etsiä piilotettuja kytkimiä tai arvata oikeita suuntia. Vasta oikeiden 3D-pelimoottorien kehittyminen on mahdollistanut sen, ettei enää tarvitse ainakaan yhtä jyrkästi valita sen väliltä, onko peli elokuvamainen vai... kunnollinen. Tulevaisuus on hieno paikka, taas kerran.