Jos haluaa vain säästää rahaa, viihde-elektroniikkaa ei varmasti kannata ryhtyä harrastamaan lainkaan. Tuotteet eivät ole omiaan kasvattamaan arvoaan sanottavasti. Omaan kokoelmaan on myös tullut ostettua paljon tavaraa, jota en ole koskaan käyttänyt - mutta ainakin se on tuolloin ollut jo vanhaa ja usein edullista hinnaltaan.

Historiastani löytyy kuitenkin monta tapausta, joissa olen maksanut aivan liian paljon rahaa jostakin peleihin liittyvästä, jota olen ajatellut käyttäväni, mutta joka onkin sitten jäänyt vain keräämään pölyä. Aina itse tuotteessa ei ole edes ollut mitään vikaa. Kuinka moni uskaltaa myöntää vastaavia tapauksia kommenteissa?





Aloitetaan ehkä tyhmimmästä peliostoksestani. Hankin tämän todella kökköisen kilpa-autopelin, täyteen hintaan, koska sekoitin sen Grand Prix Legendsiin myymälässä. Ehkä pelin tekijätkin laskivat tämän varaan. Ajoin peliä tasan yhden kisan verran.





Rock Band rumpuineen oli uutta ja ihmeellistä, joten pitihän se saada, etenkin koska aluksi pelin rummut piti vielä ostaa ulkomailta. Soittelin peliä muutamat illat ja totesin, ettei tämäkään nyt tee minusta rumpalia, vaikka hauskaa onkin. Rummut jäivät kaappiin pölyyntymään. Miksi sitten hankin vielä myös GHWT:n täydellisenä pakettina, sitä en ymmärrä itsekään. En soittanut peliä kuin ehkä kerran, jonka jälkeen nostin rummut varastoon. Jonkin ajan kuluttua joku lainasi niitä, soitti hetken ja nosti omaan ne varastoonsa. Siellä rumpujen ala-arvoinen materiaali alkoi hajota itsestään - netin mukaan yleinen ilmiö - ja tällä hetkellä peli onkin sitten soittokelvoton.





On mukava tukea kaikenlaisia vaihtoehtoprojekteja, olen laittanut Kickstarteriinkin satoja dollareita. Kuitenkin kannattaa aina välillä tarkistaa, ettei muutu vain lypsylehmäksi. Erityisen herkästi näin käy, jos tuotteeseen ostetaan pelkkä käyttöoikeus - asia tuppaa unohtumaan. Maksoin vuosikausia 10 dollaria kuussa tilausmaksuna Transgaming-yhtiön tuotteesta, jonka piti mahdollistaa Windows-pelien pelaaminen Linuxissa. Pelasin Cedegalla muutaman kerran Grand Theft Auto III:a, mitään muuta en tainnut saada sillä toimimaan, osin eksoottisen distrovalintani vuoksi. Samaan aikaan ne harvat pelit, mitä Linuxilla pelasin, olivat joko saatavana suoraan Linux-versioina tai ne sai toimimaan Wine-emulaattorilla. Noh, ainakin Transgaming sai kaipaamaansa pääomaa, jolla he sittemmin kehittivät Mac-pelaajien iloksi Cider-teknologiansa.





Vanhemmat lukijat muistanevat Tankki täyteen -sarjan Sulo Vilénin, joka osti aina mitä sattuu roinaa, kun halvalla sai. Vilénismi valtasi minut taas kerran, kun löysin jonkin peliliikkeen alennusmyynnistä Mac-versioita EA:n peleistä. Ajattelin ehkä, että vaimoni, joka omistaa perheen ainoan kuranttia vuosimallia olevan Macin, innostuukin valtavasti tästä keskinkertaisesta autopelin vuosipäivityksestä, jonka itse jo ennestään omistin pelikonsoleille. Tai ehkä hän jonain päivänä kokeekin RTS-herätyksen ja alkaa naksutella Command & Conqueria. Sitä päivää pelit odottelevat tuossa hyllyssä, somasti muoveissaan. Vaimon uudessa Macissa ei ole enää DVD-asemaa, tosin.





Piskuinen Bleem! joutui aikanaan Sonyn hampaisiin, koska se ison S:n mukaan rikkoi heidän patenttejaan tarjotessaan kaupallista PlayStation-emulaatiota. Osittain kohun perusteella tulin ostaneeksi Bleemin Windowsille, oikein CD-kotelossa, ja kokeiltuani siinä paria peliä totesin, että paketin paras tai ainakin toimivin osa oli hieno tarra. Siihen nähden liki 300 markan (50 euron) hinta tuntui vähän korkealta. Etenkin, kun minulla oli myös se PlayStation.





Lisää huonoa hinta-hyöty-suhdetta. Kiitos autofanitukseni olen ostanut eri pelikonsoleille ja tietokoneille varmasti toistakymmentä erilaista rattiohjainta. Onneksi en ole laskenut pelikerralle hintaa, sillä monien kohdalla se olisi tähtitieteellinen. Ensimmäinen oikeasti järkevä systeemi on Fanatec, joka sentään sopii kaikkiin markkinoilla oleviin koneisiin jollain tapaa. Sekin kököttää noin 51 viikkoa vuodesta toimituksen lattialla PlaySeatiin kiinnitettynä. Jälleenmyyntiaikeetkin tärvätäkseni olen sitten vielä yleensä kadottanut varastoon jääneistä rateista jonkin äärimmäisen tärkeän piuhan, ruuvin tai sovittimen.





Kuten on käynyt ilmi, huono ostos ei tarkoita välttämättä huonoa peliä tai tuotetta. World of Warcraft on kevyesti paras pelaamani fantasiamorppi. Sen sijaan kevyesti parasta rahankäyttöäni ei edusta se, että maksoin yhteensä viiden kuukauden peliajan muutaman tunnin mittaisista pelisessioista. Kuukausimaksullisuus ei oikein toimi yhteen kiireisen työn ja pienten lasten kanssa.