Kun minua pyydettiin arvostelemaan Mass Effect 3:n PC-versio, pysähdyin muutamaksi hetkeksi miettimään, oliko kyseessä huono idea. Sarjan edellinen osa on listallani kaikkien aikojen yksinpeleistä sijalla numero yksi, ja myönnyn sen kummemmin yskimättä suoraan sarjan faniksi. Kyseenalaistin mielessäni kykyni objektiivisuuteen, sekä sen, että tahdoinko pilata kiihkeästi odottamaani pelikokemusta sillä, että sitä pitäisi tarkastella kriittisesti tämän tekstin kirjoittamista silmällä pitäen. Nopean pohdinnan jälkeen päädyin hyväksymään tehtävän, mutta kiirehtimään pelikokemustani en suostunut – Olen nauttinut pelistä silloin kun siltä on tuntunut, ja siksi luette tätä vasta nyt.

Internetin kovimmat peli-intoilijat ovat ehtineet tuomionsa pelille jo julistaa. Se on jonkinlainen sekoitus hiljaista kokonaisuuden hyväksyntää ja korvia riipovaa rääyntää epäkelvosta päätöksestä tarinalle. Täysin suhteettomaksi paisunut itku ihmisten kokemuksista lopetuksen suhteen on haudannut alleen vastauksen siihen tärkeimpään kysymykseen, eli onko peli mahtavalle sarjalle sen arvoinen päätös? Mielestäni on, mutta hieman rimaa hipoen. Korkealla olevaa rimaa.




Pelin juonta on vaikea edes kevyesti koskettaa ilman jonkin tasoista spoilaamista, joten en edes yritä. Jos peli on pelaamatta ja et tiedä siitä edes perusideaa, voi olla, ettet tahdo jatkaa lukemista. Yksityiskohdat jätän kuitenkin mainitsematta, ja suurimman osan tästä todennäköisesti tiedät jo, jos olet edes mainoksia nähnyt tai muita arvosteluita lukenut.

Reaperit, nuo vihamieliset konemäntit, käyvät päälle täydellä voimalla. Yksi hyökkäysten kohteista on rakas pallomme, ja jotain pitäisi tehdä. Muilla roduilla on kuitenkin omat alueensa puolustettavana ja ongelmansa ratkottavana, joten apuja ei meinaa tippua. Ainoa vaihtoehto on siis galaksin yhdistäminen käsipelillä, ja tähän tehtävään päätyy vähemmän yllättävästi tuttavamme Shepard.




Galaksia yhdistetään tuttuun tapaan räiskintäpainotteisilla tehtävillä ja resursseja keräämällä sekä hieman yllättäen, sekä joitain ärsyttäen, moninpeliä pelaten ja kännykkäapplikaatioita tökkien. Shepardin käytettävissä on pistemittari, jonka lukema nousee yksinpelin puolella suoritettavien tehtävien ja kerättävien resurssien myötä. Lisäksi käytössä on 50 prosentista liikkeelle lähtevä pistekerroin, jota saa nostettua moninpelillä ja kännykkää tökkimällä. Lopussa pisteet lasketaan tuon kertoimen mukaisesti, otetaan huomioon hieman päätöksiä ja tadaa, intohimoisia tunteita herättänyt loppuratkaisu on valmis.

Galaksissa liikutaan kuten edellisessä osassakin, alusta ohjailemalla. Tylsä planeettojen luotailu mineraalien toivossa on korjattu suurinpiirtein yhtä tylsällä avaruuden tutkaamisella, jolla voi löytää kampanjapisteitä kerryttäviä esineitä tai polttoainetta. Reapereiden valloittamilla alueilla on riskinä skannailusta kiinni jääminen.




Koska tarinassa vedellään viime metreillä ja Reapereillä on raskain vaihde silmässä, lähes kaikki tekeminen pelissä liittyy tiiviisti pääjuoneen. Yleisilme on aiempia osia selkeästi synkempi, sillä kaikkialla on vastassa tuhoa, kuolemaa ja epätoivoa. Kahden ensiksi mainitun jakelemisessa Shepard ei onneksi ole pekkaa pahempi, vaan tilanteeseen kuin tilanteeseen tuntuu aina löytyvän pyssytysratkaisu. Toimintaa on itse asiassa niin paljon, ja tarina etenee sen verran lineaarisesti, että pelikokemus on edellisiin osiin vertailtuna hieman putkimainen. Eiväthän ne mitään kovin syvällisiä roolipelejä olleet nekään, mutta trilogian päätös tuntuu entistä enemmän toimintapeliltä, jossa tehtävästä toiseen siirrytään kevyen dialogiklikkailun ja avaruuslentelyn merkeissä. Valitettavasti suuri osa sivutehtävistä on halvalla tehtyjä “nouda tuolta planeetalta skannaamalla jokin roju ja tuo se takaisin” -pläjäyksiä, jotka eivät tarjoa mitään varsinaista pelattavaa. Nämä mukatehtävät olisi voinut heittää kaikki romukoppaan ja pistää tilalle edes pari kunnollisella tarinalla ja toimintaosuudella varustettua sivumissiota.

Edellä mainitun vuoksi onkin mainio homma, että toiminta toimii. Siinä missä jotkut nyrpistelevät Mass Effectien toiminnan suuntaan nokkaansa horisten jotain Gears of Warista, itselleni jedivoimilla ryyditetty suojaräiskintä maistui jo edellisissä osissa, ja päätösosassa hommaa on hiottu edelleen toimivampaan suuntaan. Shepard siirtyy suojasta suojaan aikaisempaa sujuvammin ja nyt taas modattavissa olevista aseista löytyy varmasti mieluisa tussari itse kullekin. Kaupoista voi ostella kaikenlaista taistelumenestystä parantavaa päivitystä ja modifikaatiota.

Kuten aina, tarjoilla on muutamia hahmoluokkia, joista itse päädyin pelaamaan hauskalla charge-taidolla varustettua Vanguardia. Taitoja parannellaan entiseen tapaan tasojen myötä kertyvillä taitopisteillä, joskin tällä kertaa pelaaja joutuu tekemään taitokohtaisia valintoja kahden eri päivityksen välillä useammin kuin kerran per taito. Tämä on uudistuksena hyvä, sillä taitojen variaatioihin liittyvät mekaniikat ovat usein ME2:n "otatko enemmän vahinkoa vai vaikutusaluetta?" -valintoja mielenkiintoisempia.




Yksi sarjan keskeisistä asioista ovat aina olleet tiimikumppanit ja sivuhahmot. Kolmosessa kaverit eivät tunnu pääsevän ihan niin näyttävästi esiin. Tarjolla on niin vanhoja tuttavuuksia kuin uusia naamoja, mutta koska käsikirjoitus keskittyy niin intensiivisesti tarinan saamiseen päätökseen, jäävät Shepardin kylkiäiset edellispeleihin verrattuna hieman onton tuntuisiksi. Varsinaisten tiimikumppaneiden lisäksi galaksissa törmäilee moniin vanhoihin naamoihin, niin entisiin tiimikumppaneihinsa kuin muihinkin. Näillä hahmoilla on yleensä tarjoilla sutkautus tai muutama liittyen aikaisempiin päätöksiisi, mutta sen kummempaa interaktiota on turha odottaa, jos tyyppi ei ole valmis lähtemään matkaan. Dialogi toimii kuten ennenkin, eli muutamasta tiivistetystä vaihtoehdosta valitaan mieleinen, ja Shepard hoitaa loput. Käsikirjoituksesta löytyy valitettavasti tällä kertaa muutama käsi otsaan -hetki ja jonkin verran laiskasti kirjoitettua dialogia, jotka säröttävät tunnelmaa.

Se, mistä ME:t parhaiten muistan, eli tuotantoarvot, ovat edelleen aikalailla katonrajassa. Peli näyttää upealta, kuulostaa hienolta, ääninäyttely on laatutyötä ja kokemukseen mahtuu useampi taistelukohtaus jotka ansaitsevat paikkansa "that was awesome" -listallani. Räiskintää suoritetaan hieman aikaisempia osia monipuolisemmissa maisemissa, yleensä sodan runtelemilla planeetoilla, avaruusasemilla ja niin edespäin. "Futuristinen tehdasrakennus hirveällä määrällä laatikoita" -ongelma ei ole läsnä ihan entisessä määrin. Liekö julkaisun kanssa on tullut hieman kiire, sillä animaatiot paikoitellen bugaavat välinäytöksissä, ja muutenkaan kokemus ei ollut aivan niin hiotun oloinen kuin edellisosa, jonka pelasin myös PC:llä. Mitään peliä pysäyttävää ei kuitenkaan vastaan tullut, ja suorituskyvyn osalta kokemus oli täysin sulava kokoonpanollani i7-860@3.2Ghz, 8G, gtx560ti, peli SSD-levyllä.




Kuten arvostelun alusta saattoi olettaa, olivat odotukseni ME3:n kohdalla todella korkealla. Tällä kertaa Bioware ei niitä kyennyt ylittämään, eikä ihan kohtaamaankaan. Aikaisempiin osiin verrattuna lineaarisen tuntuinen tarina, hyödyntämättömiksi jätetyt sivuhahmot ja lähes heltymätön fokus päätarinaan syövät hieman sitä sielua, joka sai sarjan tuntumaan lähes yhtä paljon roolipeliltä kuin räiskinnältä.

Kyseessä on silti erinomaisesti tuotettu ja tunnelmallinen peli, jonka skippaamiseen ei yhdelläkään muista osista nauttineella ole mitään järkiperäistä syytä. Itse kukin voi päättää mitä lopusta pitää, itselleni merkkaava tekijä on se 200+ tuntia loistavaa peliviihdettä, jonka olen Mass Effecteistä saanut irti. Nyt päällimmäinen tunne on huoli siitä, että mistä seuraavan kerran saan tarvitsemani annoksen avaruusoopperaa ja lasereita.