Pohjois-Karjalaan oman elokuvakylänsäkin rakentanut elokuvaohjaaja Markku Pölönen on saanut valmiiksi sarjassaan seitsemännen pitkän elokuvansa. Ne edelliset ovat olleet pääasiassa karhean huumorin ja romantiikan täyteisiä maaseutukuvauksia kuten Onnen maa (1993), Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998). Toki joukkoon mahtuu myös ristiriitaisen vastaanoton saanut Rauli ”Badding” Somerjoen elämästä kertova satu, Badding (2000) sekä mainio, kokeilevan dogma-henkinen Emmauksen tiellä (2001).

50-vuotiaaksi ennättäneen Pölösen uutuus Lieksa! kertoo Koppeloiden suvusta, jonka sukutarinan mukaan Koppeloiden isoäiti on ollut Venäjän viimeisen tsaarin rakastajatar. Suvun eri vaiheiden jälkeen pieni osa ydinperhettä on palannut 1970-luvulla Suomeen, Pohjois-Karjalaan ja asettunut asumaan Pyhäselkään, Lotokan Hoviin. Sieltä heidät kuitenkin elokuvan alussa häädetään, ja perheen matriarkan Martan (Sanna-Kaisa Palo) johdattamana he kulkevat kohti Lieksaa, unelmiensa kaupunkia. Matkalla Lieksaan he leiriytyvät autokaravaaninsa kanssa järven rantaan ja pyrkivät kasaamaan rikkonaista elämäänsä uudelleen, kaikkien vaikeuksien seuratessa vierellä.

Lieksa! -elokuvan myötä Pölönen tuntuu paikoin menevän entistä syvemmälle kohti maagisen realismin tuntua. Muutamissa roolihahmoissa ja kohtauksissa välähtelee piirteitä jopa Federico Fellinin kädenjäljestä, mutta kunniakkaaseen loppuun asti voimat eivät tällä erää riitä. Pölösen omalaatuinen, lempeän pureva huumori kukoistaa jälleen monin paikoin. Ihailtavaa on edelleen myös ohjaajan humaani ote kuvattaviin kohteisiinsa. Harvemmin nimittäin näkee kotimaisessa elokuvassa yhtä vilpittömän kaunista rakastumisen kuvausta kuin Kasperin (Samuli Vauramo) ja Laran (Jenni Banerjee) puron solinan keskellä tapahtuvissa mykissä kohtauksissa. Suuria tunteita Pölönen ei siis kaihda onneksi vieläkään. Kyynikot, teitä on siis varoitettu!

Näyttelijöistä erityisen vahvat ja voimakkaat roolit tekevät niin suvun johtohahmona nähtävä Sanna-Kaisa Palo kuin mieleenpainuvan särmikäs Lotta Lehtikarikin. Näyttelijättärien ilmeet ja eleet ovat harkitun lumoavia kautta linjan. Sen sijaan monet miesroolit tuntuvat jäävän reippaasti naisten varjoon. Näistä epäselvimmäksi hahmoksi jää Samuli Vauramon tulkitsema Kasper. Pölösen vakiokasvo Peter Franzén tekee kovin tutunoloisen, ehkä kliseisenkin, mutta silti herkullisen roolin suvun mustana lampaana, Laszlona. Harmillisen vähän elokuvarooleissa viime vuosina hyödynnetty Heikki Kinnunen pyörähtää vakuuttavassa kaksoisroolissa suvun vanhuksena. Kekseliäitä ja näyttäviä roolihahmoja riittää lukuisasti. Ongelmaksi osoittautuukin taustoiltaan väkinäinen sukutarina, joka ei lunasta kiinnostavuudessaan tavoittelemaansa asemaa.

Pahimpana tyylirikkona elokuvasta nousee kuitenkin Tuomas Holopaisen ja Marco Hietalan säveltämä ja sanoittama While Your Lips Are Still Red -kappale, jonka musiikkivideoestetiikka laimentaa täysin elokuvan viimeiset hetket. Loputtoman tarpeettomalle ja mauttomalle kappaleelle ei löydy muuta selitystä, kuin tuotantoyhtiön tai sponsoreiden vaatimus kalastella nuorempaa yleisöä.