Hyväsydämisiä lahopäitä usein tulkitseva Adam Sandler näyttelee nyt näyttelijä George Simmonsia, joka vastaavasti on nolannut itsensä rooleissa tyyliin tietokonetehostevauva ja merenneitomies. Hän on oikeasti hauska, joten mikseivät hänen elokuvansa ole, kysytään Judd Apatowin todentuntuisessa draamakomediassa Funny People. Myös The Wrestler - painijaa ylistettiin uskottavuudesta ja siitä, kuinka viimeksi 80-luvulla pätenyt Mickey Rourke näytteli liikuttavasti viimeksi 80-luvulla pätenyttä viihdetaiteilijaa. Surku, että yhtäläisyydet jäävät tähän. He, jotka pitävät Sandleria lässyttävänä idioottina, saattavat tämän jälkeen olla vakuuttuneita, että hän itseasiassa on sielunsa myynyt rikas kusipää. Sandler on uskalias ottaessaan näin läheltä raapaisevan roolin, mutta leffa ei anna kovin kattavia tilaisuuksia päteä.

Minä pidän Sandlerista. Mies on tehnyt eläessään ainakin kolme hyvää asiaa. Sitäpaitsi, vaikka Juomahemmo, Klik, Aina eka kerta, Voitte suudella sulhasta ja Mr. Deeds ovat kehnompaa kamaa kuin Funny People, lahopäille suunnattu hyväsydäminen hömppä tekee minut onnellisemmaksi kuin haukottelu. Funny People kertoo koomikoista, jotka ovat pinnalta hauskoja ja sisältä masentavia. Simmons on dorka. Hän sairastuu syöpään. Oikeus. Tahtoen palata stand-up-komiikan pariin, Simmons palkkaa kirjoittajaksi aloittelevan kyvyn Iran (Seth Rogen). Hepuilla synkkaa joskus, usein ei. Ira on yhtä hassu kuin nolokin heppu. Hänellä on väkinäiset suhteet kämppäkavereihinsa (Jonah Hill, Jason Schwartzman). Kaikki ovat realistisen varautuneita ja itsekkäitä. Myös Simmonsin nuoruudenrakkaus (Leslie Mann) tulee ajankohtaiseksi. Parista vakuuttavasti näytellystä hetkestä huolimatta rakkauskin tuntuu olevan tuskaa ei-liikuttavalla tavalla. Tämä on Apatowin realismia. Jos jollain on oikeasti hauskaa, hän on alta 10-vuotias.

Funny People on siitä harvinainen epäonnistuminen, että tahdoin pitää siitä koko ajan. Yksittäisissä kohtauksissa ei välttämättä ole vikaa. Mukana on lukuisia hyviä vitsejä, nauroin kyllä. Huumoria myös käytetään luontevasti: elokuvalla ei ole tarvetta naurattaa koko aikaa, se vain sattumoisin kertoo henkilöistä, joilla on. En yleensä pidä cameo-rooleista, mutta tässä tapauksessa ne ovat se kätevin keino tuoda uskottavuutta Simmonsin ympyröille. Kaikki tämä sanottuna - piru vie, että elokuva voi olla tylsä. Suositusten arvoinen 90 minuutin pläjäys on haudattu jonnekin kahden ja puolen tunnin spektaakkeliin. Jo puolen tunnin jälkeen aloin tuntea, ettei tämä ole menossa oikein minnekään.

Apatow saavuttaa jotain esittämällä elämän niin päämäärättömänä kuin se usein onkin, mutta ei tämä ole elämää, tämä on elokuvataidetta! Laatuohjaaja voi laittaa Bill Murrayn murjottamaan yksinään ankeisiin lavasteisiin ja tadaa, tämä on kaunista ja sisällökästä. Apatow on liikkeellä kunnioitettavissa aikeissa. Häneltä taatusti löytyy motivaatiota tehdä omaa elämää käsittelevä draamakomedia ajatuksella ja omaperäisesti. Minua ei vain autettu sen ajatuksen yli, että Apatow on vain entinen stand-up-koomikko, jonka pitäisi olla ohjaamassa jatko-osaa Rob Schneiderin elokuvalle tai jotakin. Eric Bana tekee loppuvaiheessa pienen machomiehen roolin. Hän ampuu yli, hän on hauska, suoranainen piristysruiske - koska Apatow on pätevä pelleohjaaja liialla kunnianhimolla.

Koko teos on kolossaalinen ajatusvirhe. Taputan yritykselle maalata uskottavaa kuvaa alasta, mutta sitä odottaisi, että Apatow asiantuntijana kertoisi huumoribisneksestä ja sen ihmisistä jotain tuoretta, jotain mitä muutaman stand-up-esityksen nähneet eivät jo tiedä. Näin väkinäinen leffa on lähinnä yksi iso fuck you kaikille koomikoille. Boogie Nights on kelpo esimerkki siitä, miten vakavassa elokuvassa voi olla energiaa, särmää ja tsäbädäbää, vaikka se kertoisi karuja tarinoita kulissien takaa. Apatowin teos muistuttaa teinitytön päiväkirjaa: kirjoittaja on oppinut sarkasmin salat ja hän osaa tehdä havaintoja ympäristöstään, mutta ennen muuta kyse on liioitellun negatiivisesta tilityksestä, joka toiminee terapiana tekijälleen.