Ryan Reynoldsin näyttelemä Troy on hävittäjä-ässä ja kukkopoika, joka tietää karanneensa vuoden 1986 Top Gunista. Vuosi on 1987. Viittaus vihjaa heti, että Reynolds vastaa itselleen tyypillisestä lätinästä, vaikkei hän ole virallinen kirjoittaja. Yksi hetki on hassu, koska se on Reynolds, joka ei sano mitään, vaikka tiedät hänen tahtovan sanoa.

Troy rysähtää Neuvostoliittoon kesken vakoilutehtävän. Hänet pelastaa Kenneth Branaghin näyttelemä entinen KGB-agentti, jonka kanssa Troy soittaa suuta matkalla halki Ladamaan. Leffa on yksi niistä, jotka tietävät katsojan tahtovan päästä heti asiaan - tarjoten kuitenkin vartin takauman. Jahas: pilotti on pilotti, joka lenteli lentsikalla. Yllättäen hän ei fanita kommunismia. Varhainen Top Gun -viittaus on tärkeä, koska Top Gunin tietää neukkukin, ja vartin tyhjäkäynti viittausten välillä sallii katsojan valmistautua alitajuisesti relevantimpaan viittaukseen.

Banaaliudessa on kai hyvääkin. Yritykset ymmärtää venäläisiä ovat kasvavalla boikottilistallani, ja jenkkien boikotoinnista fantasioin. Branaghin hahmo on koomisen kärkevä jenkkifani. Vuonna 2026 näiden kansojen lähentyminen tapaa olla hirviömäistä, mutta tämä on hömppäleffa vanhoista stereotypioista. Reynoldsin hahmolla ei ole ammattitaidon alkeita, joten kun apua tarjotaan, hän tappelee vastaan. Jenkki on siis mulkvisti Forrest Gump, samalla kun ainoan kunniallisen neukun näyttelijäksi tarvitaan Oscar-palkittu Royal Shakespeare Company -nörtti, jota motivoivat luultavasti näpsäkät taistelukoreografiat eli miehinen ikäkriisi. Marsilainen olisi voinut kirjoittaa tämän nähtyään yhden aidon eli kylmän sodan aikana tehdyn tällaisen.

Sielukas toveri Branagh kyllä kyseenalaistaa sen väitteen, että jenkit ovat sankareita ja neukut aivopestyjä, mutta jos lähimuistimme toimii, toveri taisi väittää itse samaa 5 minuuttia sitten ja 5 minuuttia myöhemmin hän käy taas avointa sotaa maanmiehiään vastaan, tuhoten läjäpäin siviilienkin omaisuutta. Pöllähtänyt kaveri Reynolds tietenkin lämpenee "todelliselle venäläisyydelle", mutta samalla hän on kasuaalisti niin rasistinen kuin yhdestä rodusta kertovassa leffassa on mahdollista.

Useimmat leffat perustuvat leffoihin. Enkö muka nauttisi, jos tällainen kommentoisi omaa aikaamme? Ken tietää. Nykyaikaan sijoittuvassa Heads of Statessa Yhdysvaltain presidentti rysähti Valko-Venäjälle, eikä leffa sanonut mitään sen modernimpaa kuin tämäkään. Näillä on budjetti ja kivat näyttelijät, mutta rytmiin kumpikin kaatuu.

Epämääräisyys huvittaa, kun seikkailu etenee, mutta leffa hidastelee pohtiakseen, mikä tarina on olevinaan. Kun toveri Branagh hoitaa velvollisuuksiaan faijana, osuvampaa olisi esimerkiksi loppuminen. Toisinaan huumorin ajoitukseen panostetaan varsin itsetietoisesti, mutta kun kolmen vartin tarinaa pitää venyttää, hatusta vedetään mitä sattuu. Tuho ei rimmaa panosten kanssa, joten moraalikin tyritään, mikä ei loppulässytyksellä korjaudu.

Moderni kulttileffa Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kiva, muttei niin osuva, kuin roolipelifanit tahtovat sen olevan. Mayday on saman ohjaaja- ja kirjoittajaparin seuraava.