Tom Hollandin Hämis on aito asia edellisen osan jälkeen. Nyt hahmo on kokenut henkilökohtaisia menetyksiä ja impannut aiempien versioiden tuskaa. Kun Iron Man ei enää kyttää vieressä ja lahjoita nanopukuja, se on kivaa, miten monta tyyppiä Hämis on tavannut. Kun alta saatiin pois myös vanhojen roistojen liittouma, ei ole paineita vetää rakseja ruutuihin, vaikka mahdollisuuksia piisaa. Kelpo esimerkki on hämispuberteetti eli sankarin voimien epävakaa kehittyminen. Jokainen näkemäni versio toteuttaa idean erilailla ja nytkin se vaivatta sidotaan muuhun.

Mainosten monista täkyistä mikään ei ole huijausta, vaan kullakin on useampi funktio. Koin leffan olevan ylpeä itsestään rakentaessaan kuvan, jossa sirpaleiden suhde on hitusen erilainen kuin joku oletti. Ei vain pidä odottaa, että kaikesta saadaan kaikki irti.

Mysteeriroisto hyppii kehosta kehoon. Hämisvaisto reagoi, mutta hämispuberteetti sekoittaa vaistot ja tuottaa mälliä ja raivoa, joten Hämis juttelee raivon asiantuntijalle Hulkille. Se on pohja. Ninjat lentävät, The Punisher jöröilee, Scorpion pistää ja joutessaan Hämis kyttää entisiä lähimmäisiään, joista hänen oli tarkoitus päästää irti muistoloitsun vuoksi. Hämis työskentelee yksin, mutta vaihtaa tietoja kyttien ja agenttien kanssa.

Tämä on 14. näkemäni Hämis-leffa isolla kankaalla, mutta jo seittisinkoilu ilahduttaa taas. Ehkä se on yhä vaivattomampaa ja uskottavampaa, tai ehkä tauko oli riittävän pitkä. Varsinaisissa tappeluissa on useita hauskoja seittiin liittyviä ideoita, ja kun pakollinen lyylipudotus tulee, Hämis tiedostaa Hämisten historian lyylipudotusten saralla (toisin kuin esim. Spider-Noir-sarja), joten liike-energiaa kiittelen.

Vältän juonipaljastuksia, mutta jos tunnet brändin niin hyvin, että yhdistät langat heti kun joku sanoo, että langat voi yhdistää, pahoittelen asiaa.

Käsikirjoitus ei varsinaisesti lässähdä. Ideat rimmaavat. On kuitenkin aina helpompaa kiihottaa mielikuvitusta mainitsemalla rimmaavat asiat (hovimestarilla oli sekä motiivi että pääsy murha-aseeseen?!) kuin viedä kokonaisuus maaliin. Se ei ole ongelma, että eritasoiset Marvel-fanit ymmärtävät asiat eri tahtiin. Siihen leffa suhtautuu itsetietoisesti.

Lopussa (kaikkien järkevien leffojen) ydintavoite on se, että tarina tuntuu tärkeältä katsojalle ja hahmoille juuri nyt. Leffa pyrkii elämään hetkessä ja antamaan tarinan tunteelliselle puolelle aikaa, mutta tasapaino jättää silti toivomisen varaa, koska on ilmeistä, ettei tämä ole itsenäinen teos. Karkeasti sanoen asiat paketoidaan siten kuin tv-sarjassa, jonka tekijät ovat vain 80% varmoja, että seuraava kausi on tulossa. Kyse ei ole ensisijaisesti siitä, että jokin jäisi kiusallisesti kesken, vaan siitä, että sen näkee useassa eri kohdassa, ettei leffa voi sitoutua jämäkimpiin, elokuvamaisimpiin mahdollisiin ratkaisuihin, koska Marvelin pitkän aikavälin "suunnitelma" suosii leväperäistä vihjailua, jota voidaan jatkaa viestikapulan seuraavan hipelöijän ehdoilla.

Toki leffa hyötyykin jatkumosta. Rikkaat, vaivattomat viittaukset luovat täyteläisyyden tuntua. Jos et tiedä jatkumon tästä versiosta mitään, mutta tiedät Marvelin sarjakuvat, tilanne on todennäköisesti täsmälleen sama. Toisinaan (mm. ninjat) on jopa parempi muistella vanhaa sarjakuvaa kuin tämän nimenomaisen jatkumon mahdollisia viittauksia asiaan.

"Melkein Mary Jane" sidotaan tähän lukuun hyvin, mutta teini-ikäisestä viisikymppisestä päärynästä olisi jo kannattanut päästää irti sujuvuuden nimissä. Kiireettömyys on mukava tunne - jonka sadankin minuutin leffa voi tavoittaa. Jos tämä olisi saatu pidettyä kahdessa tunnissa, tämä olisi terävämpi, ja tehokkainta alustamistakin tapaa olla jäljelle jäävä nälkä.

Se näyttelijä, joka ei ole salaisuus, mutta jota mainokset eivät korosta, on laadukas ihminen.