Aku Louhimiehen tähänastiset pitkät elokuvat viestittävät kertomaa selkeästi näkemyksellisestä ja taidokkaasta ohjaajasta, joka on onnistunut heti debyytistään (Levottomat, 2000) alkaen keräämään myös suuren yleisön huomion puolelleen. Ajoittaiset kaupalliset pyrkimykset ja uuvuttavan toistuva seksikohtauksilla ratsastaminen on kuitenkin vienyt terävyyttä kokonaisuuksista, joista vahvimmin on näyttäytynyt pitkälti lujatahtoisen käsikirjoituksensa kannattelema Paha maa (2005). Leena Landerin romaaniin pohjautuva Käsky toistaa harmillisesti muutamat Louhimiehen perisynnit, mutta samalla se vahvistaa käsitystä ohjaajan visuaalisesta silmästä ja tarinankerronnallisista kyvyistä.

Käskyn tapahtumat sijoittuvat kansalaissodan jälkimaininkeihin, kevään 1918 tienoille, jolloin punaiset ovat jo hävinneet sodan valkoisia vastaan. Jääkärikoulutuksesta Suomeen kotiutunut Aaro Harjula (Samuli Vauramo) uskoo voivansa edistää laillisuutta ja oikeuden toteutumista, ja teloituskäskystä huolimatta hän päättää viedä syyttömäksi uskomaansa Miina Malinia (Pihla Viitala) oikeusistuimen eteen kuultavaksi. Matka kohti kenttätuomioistuinta päättyy kuitenkin haaksirikkoon autiolle saarelle, jossa heidän suhteensa syvenee odottamattomalla tavalla. Oikeaan ja väärään jakautunut maailmaa kohdataan kuitenkin lopulta, kun he päätyvät hyvämaineisen tuomari Emil Hallenbergin (Eero Aho) luo.

Elokuvan erittäin raadollinen ja julma alku saattaa aluksi pelästyttää, ainakin herkkähipiäisimmät katsojat. Kansalaissodan ja sen loppuselvityksen epäinhimillistä luonnetta korostetaan alkupuolella paitsi kuvallisella raakuudella, myös erikoisen voimistetuilla äänitehosteilla. Esimerkiksi luotien äänet on miksattu niin pisteliäiksi ääniksi, että ne todella tekevät kipeää katsojan lihaankin elokuvateatterin pimeydessä. Katsojasta tulee enemmän kokija kuin sivullinen tarkkailija.

Kansainvälisenä yhteistyöhankkeena valmistuneen elokuvan näyttelijäntyö on pääasiassa vapautunutta ja ilmaisuvoimaista. Ennen kaikkea harvakseltaan valkokangasrooleissa nähty Eero Aho tekee järisyttävän tehokkaan roolisuorituksen sotaoikeuden tuomari Hallenberginä. Sivurooleissa pyörähtävät myös suvereeni Sulevi Peltola mielenterveydeltään järkkyneenä valokuvaajana ja ohjaaja Louhimiehen paljon suosimat Janne Virtanen ja Mikko Kouki, jotka tulkitsevat fasistiset sotilashahmonsa itsetarkoituksellisiksi karikatyyreiksi. Naispääosassa nähtävä Pihla Viitala on lupaava uusi kasvo, mutta Samuli Vauramon vähäeleinen roolisuoritus jää värittömäksi.

Rytmiikaltaan harkittu Käsky jättää runsaasti kysymyksiä ilmaan, mutta samalla se hyötyy siitä, että asioita ja tekoja ei selitetä puhki. Visuaalisesti nautinnollisen moniselitteisen elokuvan on kuvannut Rauno Ronkainen, jonka maisemakuvaus on taidokasta. Erityisen vaikuttavana kohtauksena esiin nousee autiolle saarelle sijoittuva jakso, jossa eristäytyneisyyden tunne on ajattomuudessaan runollista. Elokuvan kokonaisvärimaailmassa alkukevään karu kauneus taittuu hienosti väritäyteläiseen kesään.

Monitahoisena rakkaustarinana näyttäytyvän elokuvan dialogissa särähtää paikoin liian nykyaikainen ilmaisutyyli, mikä syö hitusen kokonaisuudelta uskottavuutta. Ikävimpänä virheseikkana esiin änkeävät kuitenkin väkinäisen huomiohakuiset seksikohtaukset, jotka latistavat tunnelmaa harmillisesti. Näistä hetkellisistä ailahteluistaan huolimatta Käsky on vaikuttava kertomus rakkauden kaipuusta ja mieleen jäävä tutkimusmatka ihmismielen tummiin kerrostumiin.