Lahjomaton piirisyyttäjä Harvey Dent (Aaron Eckhart) on Gotham Cityn ritari, joka ei ainoastaan sodi mafian kanssa aamukahdeksasta iltaneljään, vaan on myös valmis elämään jokaisen hetkensä tappouhan alla. Rikosten runtelema, läpeensä korruptoitunut kaupunki huutaa apua; tilanne on niin paha, että liikaa sarjakuvia lukeneet kaupunkilaiset ovat ottaneet lain omiin käsiinsä kehnolla menestyksellä. Supersankarinaamiaiset aloittanut ns. "Batman" (Christian Bale) saa jotain aikaan, joten toistaiseksi jopa Dent näkee lain ulkopuolella toimivan liittolaisen tarpeellisena. Kaukaa viisas on ollut vain poliisiluutnantti Gordon (Gary Oldman), jonka ennustus käy toteen pahimmalla mahdollisella tavalla. Lepakkopukuinen kostaja vetää puoleensa laskelmoivan psykopaatin (Heath Ledger), joka on viiltänyt poskensa auki ja sonnustautunut klovniksi ilmeisestikin täyttääksen aukon; ollakseen herra sarjakuvasankarin arvoinen arkkivihollinen.

Jokeriksi itseään kutsuvan pellen paras vitsi on se, että hän on useimmissa merkityksissä voittamaton. Jokeri nauraa kivulle, ei pelkää kuolemaa, ei omaa tai tahdo omata mitään menetettävää, ei edes tunne vihaa. Jokeri voi tappaa huvikseen liittolaisensa, mutta osoittaa jopa toverillisuutta vihollisilleen, mikäli nämä pelaavat hänen peliään. Terroristipellellä on monenlaisia tavoitteita ja terrorismiä vastaan voi taistella monin tavoin, mutta mikä tulee olemaan hinta ja kuka nauraa vielä lopuksikin? Gotham Cityn vajotessa anarkiaan ja asioiden muuttuessa henkilökohtaiseksi, on moni vaarassa unohtaa Dentin lentävän lauseen: sankarit kuolevat sankareina, tai elävät tarpeeksi kauan nähdäkseen muuttuvansa roistoiksi.

Harvey Dentin tarina, jonka Batman Forever päätti kertoa ohimennen uutisväläyksessä, on nyt vuoden kohutuimman elokuvan selkäranka. Yön ritarin tärkein oivallus ei kuitenkaan ole se, että Batman on kokenut jo sarjakuvissa mielenkiintoisia asioita (usko tai älä), vaan se, ettei sarjakuvaelokuva ole edes sana, saati sitten lajityyppi. Yön ritari ottaa itsensä likimain yhtä vakavasti kuin rikosdraamoista kiitellyimmät. Toimintakohtaukset ja muut jättibudjetin mahdollistamat hetket ovat riemastuttavan kekseliäitä, mutta aina myös tarinan kannalta tarpeellisia. Lukuisat sivujuonet tukevat ja syventävät päätarinaa ovelin tavoin. Tärkeitä eivät kuitenkaan ole juonenkäänteet, vaan ne valinnat, joihin luonnonvoima nimeltä Jokeri hyvin monet hahmot suoraan tai epäsuorasti pakottaa.

Aaron Eckhartin epäkiitollinen tehtävä on kannatella elokuvaa, jonka tähti on Heath Ledger. Kannattelulla en tarkoita sitä, etteikö vähäisimpiinkin rooleihin olisi löydetty asiallisia naamoja. Myös Bale on edelleen kyvykkään kaksinainen Bruce "Batman" Wayne, mutta hän ei joudu yrittämään mitään, mitä ei olisi tehnyt ennenkin. Eckhartin Dent on itsevarma ja positiivinen, koska hänen on pakko olla. Dent elää sietämättömän stressaavassa tilanteessa, joka on jo jättänyt häneen jälkensä; silti kukaan ei uhku enempää toivoa kuin hän. Dentin elämän valo on Waynen ensirakkaus Rachel Dawson, jota näyttelee nyt Maggie Gyllenhaal.

Edesmennyt Ledger tekee parhaansa jättääkseen Eckhartin vaille rakkautta palkintogaaloissa. Ledgerin Jokeri on Dentin vastakohta jo näyttelijänkin kannalta: energinen ja pinnallinen hahmo, joka ei vahingossakaan paljasta itsestään mitään, mutta jonka pää taatusti kuhisee ajatuksia. Ledger saa tuon helvetillisen kuhinan näkymään: en edes halua tietää, mitä taiteilija on kuvauksissa ajatellut. Kun Jokeri vakuuttaa vakavana liittolaisilleen, ettei hän ole hullu, uskon friikkiä enemmän kuin muulloin. Ledgerin Jokeri on huuliaan lipova, kummasti tallusteleva, kimeästi kikattava sarjamurhaaja siksi, että hän tahtoo olla.

Christopher Nolan ei ole huonoa elokuvaa ohjannut, muttei toisaalta mitään tällaistakaan. Yön ritari on parannus kaikilla tasoilla varsinkin Batman Beginsiin nähden. Kahden ja puolen tunnin mittaisenakin jännitysnäytelmä on piinaavan lyhyt: sekä positiivisessa mielessä, että vähän negatiivisessakin, sillä eräs oleellinen osa tarinaa olisi kaivannut lihaa luiden päälle. Vaikka Yön ritari on suhteellisen realistinen tapaus sankaripiireissä, ei Nolan ole kirjoittajakollegoineen lähtenyt ryppyotsaiselle linjalle, vaan tekemään kaikkensa, jotta fantasia tuntuisi uskottavalta. Kummallisinkaan tieteishömppä ei lyö säröä siihen, kuinka tasaisen lumoavaa katsottavaa kyseessä on. Jos Batman Beginsin toiminta oli sekavaa, on se sitä Yön ritarissakin, mutta näkemyksellisesti. Keskivaiheilla räyhäävän takaa-ajon jälkeen pitäisi olla väliaika, jotta ihmiset kehtaisivat taputtaa seisaaltaan.

Yön ritaria parempia supersankarielokuvia ei ole montaa kuvattu, jos yhtäkään. Nolanilla on ollut kykyä ja visioita tarpeeksi, jotta Yön ritari olisi voinut nousta jopa yhdeksi rikoselokuvan suurista klassikoista, mutta tämä mahdollisuus jätetään tieten tahtoen käyttämättä. Ikäraja on alhainen, minkä vuoksi muutamat Jokerin varsin oleellisista tempuista jäävät vihjailujen varaan. Toisekseen vitsejä on liikaa. Huumori on suurimman osan ajasta luonnollista ja hauskaa, mutta sitä käytetään kuin viihde-elokuvissa, eikä kuten Kummisedässä ja kumppaneissa, jotka ymmärtävät milloin luottaa draaman tenhoon. Michael Cainen hovimestari on kovempi huumormies kuin Jokeri itse.