Candace Bushnellin romaanin ja kolumnien pohjalta kehittyneeseen Sinkkuelämää -tv-sarjaan (1998-2004) perustuu tutun kvartetin Sarah Jessica Parkerin (Carrie Bradshaw), Kim Cattrallin (Samantha Jones), Kristin Davisin (Charlotte York Goldenblatt) ja Cynthia Nixonin (Miranda Hobbes) tähdittämä Sex and the City – Sinkkuelämää -elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat ajallisesti neljä vuotta sarjan viimeisen jakson jälkeisiin hetkiin. HBO:n ja New Line Cineman tuottaman elokuvan ohjauksesta vastaa jo tv-sarjankin parissa työskennellyt 53-vuotias Michael Patrick King, jolle filmi on debytointi pitkän fiktioelokuvan parissa.

Tarina saa alkunsa tilanteesta, jossa Carrie valmistelee yhteiseen asuntoon muuttamista Mr. Biginsä kanssa, Samantha asuu ja työskentelee Hollywoodissa kavaljeerinsa kanssa, Miranda ja Steve elävät keskellä Brooklyniä perheen arkea ja Charlotte nauttii onnellisesta elämästään aviomiehensä Harryn ja adoptiotyttärensä Lilyn kanssa. Varakkaassa arkielämässä kiinni olevan Carrien tunteiden vuoristorata käynnistyy kuitenkin hänen ja sulhasensa, herra Kihon häiden aattona...

Elokuva alkaa lyhyellä montaasisekvenssillä, jossa kerrataan nopeasti tv-sarjan tapahtumia ja muistutetaan ummikkokatsojia siitä, keitä nämä ladyt ovat. Alussa elokuvan kuvakerronta vaikuttaa tuoreen R 'n' B -musiikin rytmittämältä kiiltokuvamainokselta, mutta hiljalleen tv-sarjan muotti palautuu mieleen ja katsoja tuuditetaan nasevan dialogin, rohkean komiikan ja tuttujen henkilöhahmojen pariin. Kaikki televisiosarjasta tutut palaset ovat hyvin kohdallaan ja henkilöiden elämää seurataan vuorotellen, Carrie Bradshawn pysyessä kuitenkin keskiössä. Soppaa hämmentämään on kutsuttu vain yksi uusi hahmo, Dreamgirlsistä Oscarinsa pokannut Jennifer Hudson pyörähtää sympaattisessa, joskin statistiksi jäävässä sivuroolissa Carrien assistenttina.

Ongelmakohtansa elokuva löytää liiallisesta kestosta ja yllätyksettömyydestä. Vaikka 145 minuuttia onkin kuluttajaystävällinen ratkaisu, on se dramaturgisesti problemaattinen. Elokuvaan on nyt väkisinkin lipunut tyhjäkäyntiä ja harhailevia loppuratkaisuehdotuksia. Yllätyksiä ei tosiaan ole liiaksi tarjolla, jollei sellaiseksi sitten lasketa Carrien hetkellistä muuntautumista bruneteksi. Mitä lähemmäksi elokuvan loppua tullaan, sitä enemmän romanttisen draamakomedian kliseet nostavat päätään. Pinnallisen elämän ylistyksessä henkilöt toki kehittyvät ihmissuhteissaan, mutta herää kuitenkin kysymys siitä, mitä me lopulta opimme hahmoista?

Sisälläni majaileva ryppyotsainen yhteiskuntakriitikko syyttäisikin Sex and the City -elokuvaa länsimaisen kapitalismin, rahan ahneen muotimaailman ja tolkuttoman kulutuksen oodina, vailla minkäänlaista kosketuspintaa reaalitodellisuuteen. Sen sijaan rehellisen lauantai-illan viihteen ystävä nauttii. Huumori on kypsynyt, siinä missä keski-ikään lipuneet entiset sinkkuneiditkin. Yksi elokuvan merkittävimpiä vahvuuksia onkin se, että nelikon ikää tuodaan itseironisen herkullisesti esiin juonenkäänteissä ja dialogissa. Lopulta elokuvan salakavala tunteiden ja huumorin vuorovaikutteinen yhdistelmä pureutuu odottamattoman syvälle ja jättää, jos ei nyt haikeaa, niin vähintäänkin liikuttuneen olotilan katsojaansa.

Televisiosarjan pohjalta tehtyjen elokuvien perusristiriita on se, että usein elokuvasta muodostuu vain pitempikestoinen tv-sarjan jakso. Niin myös tässäkin tapauksessa, mutta riippuu katsojan näkökannasta ja toisaalta "Sinkkuelämää-oppineisuudesta", onko se hyöty vai haitta.