Kaunokirjallisen teoksen dramatisointi elokuvaksi ei ole aivan yksinkertaista, eikä varsinkaan silloin, jos filmatisoitava teos on mielikuvitusrikkaassa värikkyydessään sellainen runsaudensarvi kuin Sinikka ja Tiina Nopolan kirjoittama Risto Räppääjä -kirjasarja. Laulavana näyttelijänä ensisijaisesti tunnettu Mari Rantasila on rohkeasti tarttunut haasteeseen ja esikoisfiktionaan muokannut Risto Räppääjästä myös elokuvana katsomisen arvoisen tarinan pojan ja tytön välisestä ystävyydestä. Nopolan kirjailijasiskosten kynäilemä käsikirjoitus on uusi Risto Räppääjä -tarina, mutta sen alkuperäisainekset perustuvat kuitenkin vuosina 2000 ja 2001 julkaistuihin kirjoihin Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi sekä Risto Räppääjä ja Nuudelipää. Toistaiseksi yhdeksänteen osaansa laajentuneesta kirjasarjasta on lisäksi tehty television suosittu animaatiosarja sekä monipuolisia musikaali- ja musiikkinäytelmiä.

Risto (Niilo Sipilä) on 11-vuotias poika, joka asuu Rauha-tätinsä kanssa tavallisella kerrostaloalueella. Rummutteluun erikoistuneen pojan täti on salaa rakastunut alakerran herra Lindbergiin (Martti Suosalo), jolle omistettu rakkauskirje päätyykin väärinkäsityksen kautta juuri taloon muuttaneen Nelli Perhosen (Mimmi Lounela) käsiin. Tilanteesta ujostunut Risto muuntautuu hetkeksi sivupersoonakseen Hector Ojaksi, mutta yksinäinen Nelli haluaa tutustua Ristoon omana itsenään. Vähitellen he ystävystyvät, kunnes Rauha-täti katkaisee jalkansa ja hoitajaksi saapuu kurinalainen pakastaja-Elvi. Meteliä sietämätön Elvi takavarikoi Riston rummun, ja samalla Nelli ja Risto huomaavat naisen suunnitelmissa omituisia piirteitä.

Hauskoilla visuaalisilla vitseillä (kuten voirasia nimeltä VoiVoi ja puhelinluettelo PäläPälä) ryyditetty Risto Räppääjä on tulvillaan sarjakuvamaisia piirteitä, joita lisää eritoten Risto Iissalon mielikuvituksen rajoja laajentava, tehosterikas äänimaailma sekä Minna Santakarin jälleen kerran ihastuttava lavastus, jonka pienissä yksityiskohdissa loistaa vilpitön hulvattomuus. Lapsille kohdistetun elokuvan onnistumisessa onkin paljosta kiittäminen edellä mainittua kaksikkoa.

Ohjaaja Rantasila on suosinut perinteisestä elokuvakerronnasta poikkeavia ratkaisuja. Kuvaa sekä manipuloidaan että nopeutetaan vallattomasti ja lukuisissa elokuvassa kuultavissa musiikkinumeroissa roolihenkilöt laulavat suoraan yleisölle. Pääosin toimivat kerronnalliset ratkaisut aiheuttavat välillä liiallistakin alleviivaamista. Kuvasommittelussa pistää silmään televisiotuotannolle tyypillinen hätäilevyys, mikä erityisesti ulkokohtauksissa korostuu.

Lapsinäyttelijät Niilo Sipilä Ristona ja Mimmi Lounela Nellinä tekevät aidon rennonoloiset roolisuoritukset. Harvemmin valkokankaalla nähty Annu Valonen ilahduttaa energisessä Rauha-tädin roolissa. Sen sijaan oman ongelmansa tuovat sivuhahmot, sillä tahtomattaan niin musisoivan nelikon kellaribändi kuin näyttävyydestään huolimatta kuriositeetiksi jäävä naiskuorokin putoavat arveluttavan etäisiksi statisteiksi.

Loppuun varoituksen sana: Iiro Rantalan elokuvaan säveltämä ”Elämä ei ole hassumpaa” jää nakertamaan pääkoppaa päiviksi elokuvan katsomisen jälkeen, ja siitä saavat varmasti osansa myös lasten vanhemmat.