Inspiraatio roihahti. Aion viikonloppuna opiskella aivopesun teoriaa ja historiaa. Aloitan lukemalla kaikki löytämäni Kalevala - Uusi aika -arvostelut.

Lehdistömateriaalin mukaan leffa ei ole sitä eikä tätä, ei edes taide-elokuva, vaan arvoitus. Ennen näytöstä kuulin, ettei ohjaaja Jari Halosen hihhulin maineesta kannata välittää ja että jälkikäteen pitää tulla keskustelemaan, jos ja kun tekee mieli. Myös Halonen toivoi avointa asennetta. Sitten hän käytännössä selitti miten elokuva pitää ymmärtää.

Kärjistetysti ilmaisten - tämä on tulkinta, saan tehdä sellaisia - Elias Lönnrotin Kalevala on Halosen silmissä puutteellinen "Raamattu", josta hän haluaa kehittää "Koraanin", joka kertoo koko totuuden yhdessä Halosen sanojen ja tekojen kanssa. Tuskin Halonen Väinämöiseen uskoo. Häntä kiinnostaa hengellinen symboliikka, jota suomenruotsalaiset ovat kuulemma vääristelleet. Kristittynä ymmärrän materialismin ja itsekkyyden paheksumisen, sekä totuuden ja lohdun hakemisen mystisestä. Se, että olen Halosen kanssa samoilla linjoilla, ei ole syy kiitellä häntä. Hänen asenteensa muistuttaa tapaa, jolla skientologian luoja L. Ron Hubbard aloittaa erään opuksensa. Molemmat nostavat itsensä kuulijan yläpuolelle opettamalla häntä epämääräisellä logiikalla, joka on nieltävä, koska sille merkityksen antava pääteos on vasta tulossa.

(Ja sitten arvosteluun.)

Leffa sijoittuu sekä nykypäivään että Väinämöisen jengin kultavuosiin. Menneisyydessä hunnutettu Louhi ja ulkomaanpellet kieroilevat jaloja perussuomalaisia vastaan. Nykyajassa pahan pöllähtäneen turhapurospeden firma suunnittelee virtuaalitodellisuusvehjettä, joka saattaa syöstä ihmiset yhä kauemmas hengellisestä totuudesta. Päähenkilö on pisnismies Sampo Väinölä. Hän epäilee omaa mielenterveyttään päästessään totuuden jäljille. Alusta loppuun hän tuijottaa huolestunein, lasittunein silmin tyhjyyteen, pillahtaen usein itkuun. Jo hänen valaistumisensa hetki on toteutuksen puolesta epädramaattista hösötystä, joten syy miksi hän pimahti meni onnellisesti yli hilseeni. Hubbard sanoisi tähän, että samalla meni oikeus muodostaa mielipiteitä, mutta imeköön hän pamppua.

Miltä näyttää sokea mies psykoosissa? Sampo Väinölältä luultavasti. Ellet häneen samaistu, hänen matkansa merkityksen pohtiminen hankaloituu. Muutkaan hahmot eivät todellisuudessa elä ja tarkoitan nyt, että eivät edes Mikki Hiireen verrattuna. Halonen selitti etukäteen, että näyttely on itseasiassa loistavaa. Olen samaa mieltä siitä, että se on komeaa katseltavaa kun otsasuonet pullistuvat, silmäkulmat nykivät ja räkä lentää, mutta oma mielipiteeni perustuu elokuviin, jotka ovat värvänneet näyttelijänsä Royal Shakespeare Companysta eivätkä mielisairaalasta.

Nykypäivän hahmot ovat legendojen inkarnaatioita. Mytologiasta etsitään selityksiä ja ratkaisuja nykypäivän touhulle. Jotkut rinnastukset ovat selkeitä, mutta eivät sisällökkäitä. Vaikka suosittelen "valaistumista" itsekin, en niele toteutusta, jossa sekä todellisuus että fantasia ovat luonnosteltua mielipuolisuutta, johon on mahdotonta tarttua tunteella tai järjellä. Jo pelkästään kasvomuistini perustuu asioiden merkityksille. Toisin kuin mikä tahansa Mikki Hiiri -piirretty, elokuva ei ankkuroi hahmoja arkitodellisuuteen, joten mieleeni jäi vain provosoivimmin yli vetävä Pulttibois-porukka. Ja sanonpa, jos roskapöntössä istuisi pulisonkisetä huutamassa apuva, se on ihan sama miksi hän on siellä. Yrittäisin järjestää hänelle apua muistaen 2000 vuotta sitten kehitetyn vertauksen laupiaasta samarialaisesta. Sen vertauksen osaisin selittää juu ja pari vaikeampaakin. Psykoosien analysoimiseen minulla ei ole koulutusta.

Annan arvoa paitsi hengellisyyden kaipuulle, myös ainoalle (pääpiirtein) muistamalleni repliikille, jonka mukaan kirkossa ihmisestä tehdään syntinen ja tätä sitten parannetaan viinalla (ehtoollisviinillä). Repliikki toimii vitsinä ja se ohjaa ajattelemaan, miten pakanamystiikka eroaa kristillisyydestä, tai siis ohjaisi, jos konkreettista sisältöä olisi enemmänkin. On hämmentävää, miten tekijät jaksavat suhtautua uskonnollisella kiihkolla materiaaliin, jonka ainoa persoonallinen oppi on äärinationalismi. Mennyt saadaan näyttämään tusinafantasialta ja nykyajassa sitten itketään, kun tämä meidän tusinafantasiamme on meiltä riistetty.

Uskon Halosen tarkoittavan hyvää, mutta elokuva itse löyhkää pahasti yhdistelmältä hipin ja vaarallisen fundamentalistin filosofioita. Hippi pohtii syntyjä syviä saamatta sanottua muuta kuin jou mään, äiti luonto niinku, rakkautta kaikille, hei. Fundamentalisti toteuttaa itseään syyttelemällä muita. Syy kalevalaisuuden vääristelystä vieritetään ulkomaalaisten harteille ja mukana on muutama sen verran "vertauskuvallinen" kohtaus, että skandaali olisi ennennäkemätön, jos kännissä levottomia höpisevä Mel Gibson päästäisi vastaavaa kamaa elokuvaan asti.

Huvin vuoksi ajatus voidaan viedä pidemmälle. Tunnemme surullisen ilmiön, jossa maahanmuuttajien jälkeläiset syrjäytyvät ja radikalisoituvat uskonnollisesti etsiessään juuriaan ja merkitystä. Kuvitellaanpa, että suomenkielinen nuorimies elää köyhässä ateistiperheessä ruotsinkielisessä kunnassa. Ei ole töitä, ei tyttöystävää, ei taivaspaikkaa. Ehkä hän on sydämessään valmis viskomaan paskaa ja paukkupommeja Väinämöisen nimeen, jos leffa vähän yllyttää? Tai ehkä Mikki Hiiri on profeetta Disneyn iänkaikkinen henki.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa