Hairspray kertoo oleellisen itsestään jo niiatessaan. Pirteän pullukka tyttö puhkeaa laulamaan silmät säihkyen, kuinka hän rakastaakaan kotikaupunkiaan Baltimorea: tanssahdellessaan kouluun lähes sadan kilon keijukainen ylistää kaikkea ympärillään ja uskoo unelmiensa vielä toteutuvan, eikä äänessä ole sarkasmin häivähdystä, vaikka lyriikoissa mainitaan paikallinen itsensäpaljastaja ja pummi, jotka hekin vain toivottavat tytölle hyvää matkaa. Tracy Turnbladin suurin haave on päästä tanssimaan Corny Collins Show'hun. Sen tuottaja kuitenkin katsoo pahalla tuhdimpia tapauksia – kuten iholtaan tummempiakin, vaikka jälkimmäiset saavat sentään tanhuta kerran kuussa "neekeripäivänä". Tervetuloa 60-luvulle.

Hairsprayn ytimessä on itsensä ja toisten hyväksyminen ja kaikki sen tapahtumat johtavat lopulta kampanjaan mustavalkoisen (heh heh) tv:n puolesta. Sivujuonissa ei kuulostaisi olevan mitään hauskaa: Tracyn ylipainoinen äiti on piileskellyt kotona yli kymmenen vuotta – äidillä ja isällä on avioliittokriisi – parhaalla kaverilla on vanhoillinen äiti ja musta poikaystävä – koulun ihanin poika seurustelee jääprinsessan kanssa – jonka äiti on tämä rasistinen tuottaja. Hairsprayn hienous piilee juuri siinä, ettei se kaikesta mainitusta huolimatta osaa olla muuta kuin hupsu: musiikki, tanssi ja rajaton elämänilo saavat katsojan hymyilemään silloinkin, kun jotain hahmoa vähän harmittaa – eikä kyse ole vahingonilosta.

Laajasta tähtikaartista jokaiselle annetaan tilaisuus säihkyä. Tässä on yksi vika: Tracya näyttelevä Nikki Blonsky ei saa niin paljon aikaa kuin ansaitsisi. Tyttö on ilmiömäinen – olen rakastunut – poden huonoa omatuntoa, kun onnistuin laihiksessa. Blonsky bilettää tuhannen suklaapatukan energialla osoittamatta häpeää kilojaan kohtaan. Tyttö esiintyy edukseen nimenomaan seurassa, jonka kaikkia ansioita ei tässä ehdi luetella. Murmelin näköinen Amanda Bynes Tracyn kaverina on samaan aikaan sekä viattoman suloinen, että kovin miau, eikä ystävysten mielitietyissä ole sen enempää vikaa. Tummien tanssijoiden keulakuva Elijah Kelley pistää jalalla niin koreasti, että saarnaa mustien marjojen mehukkuudesta kuuntelee mieskin nöyrästi. Teinityttöjen päiväuneksi jo High School Musicalin myötä asettunut Zac Efron on hänkin nuoreksi mieheksi melkoinen hurmuriveijari.

Ikään kuin yrityksiä ei olisi tarpeeksi, kumipukuun puettu John Travolta Tracyn huonosta itsetunnosta kärsivänä äitinä on varastaa show'n. Vanha lanteenketkuttaja tekee töitä järjettömässä roolissa. Ihme se on, kun tällaisen mamman tanssi isukin (Christopher Walken) kanssa saa katsojan oikein herkistymään, kun toinen ylistää toista "kuin halvaksi viiniksi" (vuosikerralla ei mitään väliä). Vastavoimana yli-ihanille ihmisille toimii Michelle Pfeiffer, joka irrottaa narttutuottajana monet naurut. En tiedä miten paljon näyttelee Queen Latifah, mutta tummista ja tuhdeista kertovaan musikaaliin rap-tähden rento mutta jämäkkä vakiohahmo istuu näyttävästi.

Kipinänsä Hairspray lainaa samannimisestä lavamusikaalista, vaikka kosmeettisia yhtäläisyyksiä on myös vuoden 1988 kuivahkoon alkuperäisleffaan. Näytöksessä johon osallistuin tunnelma oli niin käsin kosketeltavan sähköinen (saman rivin tytöt hyvä kun pysyivät paikoillaan), että jälkikäteen tunsin tarvetta pakottaa itseni kuivaksi objektiiviseksi kriitikoksi: ajattelin kirjoittaa pidempäänkin siitä, kuinka parempiakin musikaaleja on tehty, kuinka elokuvan rytmitys ei aina ole kohdallaan, sellaista ällöä ja törkeetä tekstiä.

Pidempään kun asiaa sulatteli (soundtrackia kuunnellen), kritiikistä katosi terä. Tämän musikaalityypin mestariteos Grease ei sekään ole mikään täydellisyyden huipentuma, jos totta puhutaan, vaikka elokuvan kerran vuoteen katsonkin. Hairspray on hyvin näytelty, svengaavien laulujen, komeiden koreografioiden ja tyylikkäiden pukujen eeppinen ilopilleri, jonka musikaalien ystävät katsovat isolta kankaalta kahteen kertaan. Kuka olisi uskonut, että Tuttisoturin ja Bringing Down the Housen ohjaaja Adam Shankman venyy tällaiseen?