Poloinen Goro Miyazaki ei voi välttää vertailua isäänsä Hayao Miyazakiin, joka on viime vuosikymmenten rakastetuimpia, ellei rakastetuin animaatio-ohjaaja. Vertailu on aiheellista, sillä ilman isäpapan saavutuksia maisema-arkkitehdin esikoiselokuvaa ei olisi koskaan Suomeen tuotu tai edes tehty. Maameren tarinat muistuttaa ulkoisesti ja rakenteeltaan Studio Ghiblin monia klassikoita, erityisesti Prinsessa Mononokea, mutta jää ontoksi verrattuna jopa niihin pätkiin, joita Hayao ei ole ohjannut. Ilkeästi sanottuna kyseessä on insinöörin näkemys todellisten taiteilijoiden merkkiteoksista. Mutta mitä jää käteen, kun Prinsessa Mononokesta poistaa sielukkuuden ja mielenkiintoisen tarinan? Itse asiassa katsomisen arvoinen elokuva.

Maameren tarinat ei ole lapsille tarkoitettu tai edes lapsiystävällinen. Goron ansioksi on laitettava se, että mies on lähtenyt ohjaamaan hyvin hidastempoista ja tunnelmoivaa tarinaa, joka on kuin tuutulaulu Jar Jar Binks –pennuille. Kiireetön animaatiofani varmasti nauttii (pääsääntöisen) kauniista maisemista, joissa viipyily korostaa näppärästi harvoja huippukohtia, kuten alussa ja lopussa hätäisesti vilahtavia lohikäärmeitä. Nimenä "Maameren tarinat" on harhaanjohtavan eeppinen. Kirjailija Ursula Le Guinin samannimiseen fantasiasarjaan perustuvaa elokuvaa voisi verrata muuhunkin kuin Mononokeen, jos Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta olisi kertonut vain maalaismaisemista ja Gandalfin ja Sarumanin turpakäräjistä.

Etäiseksi jäävässä fantasiamaassa asiat ovat huonosti. Karja kuolee tauteihin, lohikäärmeet taistelevat toisiaan vastaan, taikuus on ehtymässä ja prinssikin ottaa ja puukottaa isäänsä kuningasta. Kaikki tämä jää enemmän tai vähemmän taka-alalle. Hahmojen taustatarinoista ja yleisestä mytologiasta lähinnä vihjaillaan dialogissa, jota on paljon. Ohjaajan kokemattomuus näkyy siinä, ettei Maameren tarinat aina muista olevansa animaatio: lajityypin ilmaisukonstit unohdetaan joskus kokonaan. Itseäni harvemmin häiritsee se, ettei huulten muodostamia äänteitä piirretä Japanissa kuin poikkeustapauksissa, mutta kun paikallaan seisovat hahmot puhuvat näin paljon, alkaa laiskuus ärsyttää.

Teemana on oman kuolevaisuuden hyväksyminen. Prinssimme pakosalla kärsii vakavasta masennuksesta tavatessaan velho Varpushaukan. Poika on valmis vaikka nappailemaan värikkäitä pillereitä tuntemattomalta katukauppiaalta, joten isällisen velhon opastus on tarpeen. Tarvittaessa pojasta löytyy sankaria sen verran, etteivät suurkaupungin koomisen ilkeät vartijat (mitä tapahtui Ghiblin periaatteelle "todellista pahuutta ei ole"?) pääse pitämään hauskaa arpikasvoisen orpotytön kustannuksella. Kun rouvalta näyttävä kaupungin herra, eli paha velho Gron, saa tietää Varpushaukan läsnäolosta, saavat samaiset vartijantorvelot jahdata mainittuja henkilöitä aina rauhalliselle maatilalle saakka. Lopussa sitten vähän tapellaan.

En väitä ymmärtäneeni elokuvan juonta, enkä tiedä, pitäisikö yksi tähti poistaa ihan jo siksi, että jälkikäteen ajateltuna se tuntuu vähäeleisyydestäänkin huolimatta vuotavan kuin seula. Näistä mietteistä huolimatta Maameren tarinat on sujuvaa, viihdyttävää katsottavaa ja sen loppukohtaus onnistuu jo tavoittamaan osan siitä jostakin, minkä vuoksi tippa on vaarassa valua silmäkulmasta jo kun Studio Ghiblin logo heijastetaan kankaalle. Goro Miyazaki on tähdännyt taiteeseen vilpittömin mielin ja saanut aikaan kevyttä viihdykettä.