Ganes
Ensi-ilta: | 28.09.2007 |
Genre: | Draama |
Ikäraja: | 11 |
Raadollisilla Hymypoika (2003) ja Nollatoleranssi (tv-sarja, 2004) -teoksillaan esille tullut Siili on halunnut luoda elokuvallaan kunnioitusta aikansa ilmiötä kohtaan, ja siinä hän kyllä onnistuu. Tarinankerronta on sulavaa, ja mikä parasta, kuvauksessa ei sorruta kuitenkaan kiiltokuvamaisuuteen tai patsasteluun. Antero Arjatsalon peräti viisi vuotta muokkaama käsikirjoitus painottuu 1970-luvun alkuun ja tulee kuvanneeksi kolmea juonikaarta. Ensimmäisessä kuvataan Remun kasvukertomusta Hurriganesiin tähdäten, toinen miehen räiskyviä, seksintäyteisiä naissuhteita ja kolmannessa, kaikista latteimmaksi jäävässä sivujuonteessa seurataan Remun ja poliisien suhdetta.
Pääroolissa Remuna nähdään verbaalisesti rooliinsa erinomaisesti sopiva Eero Milonoff ja kitaristinero Albert Järvisenä vähäeleinen Jussi Nikkilä. Paremmin muusikkona tunnettava Olavi Uusivirta heittäytyy Cisse Häkkiseksi ja nuori Timo Tikka söpöilee Ile Kalliona. Kiistatta uhkarohkea ja haasteellinen ratkaisu on ollut se, että elokuvassa näyttelijät soittavat ja laulavat itse kaikki elokuvassa kuultavat kappaleet. Tämä aiheuttanee ryppyotsaisille Hurriganes-diggareille ihottumaa. Remun äidiksi valittu, vain seitsemän vuotta Milonoffia vanhempi, Minttu Mustakallio ajautuu epäuskottavan roolinsa uhriksi yritteliäisyydestä huolimatta.
Edellisillä teoksillaan verrattain aggressiivista kuvakieltä esitellyt Siili on rauhoittanut kerrontaansa, ja siinä samalla kenties menettänyt hitusen persoonallisesta otteestaan. Eräs erityisen toimiva kerrontaratkaisu elokuvaan on kuitenkin päätynyt. Tapa, jolla Remun vaellus yhtyeistä toiseen kuvataan, on todella kekseliäs ja raikas kaikessa poikkeavuudessaan. Ongelmakohdaksi osoittautuukin elokuvan mauton piilomainonta ja loputon tuotesijoittelu, joka näkyy paikoin räikeästi. Omituisen yksityiskohtaiset zoomaukset esimerkiksi Camping-grillimakkarapakettiin tuskin edustavat taiteellista luovuutta kukkeimmillaan.
Vaikka kokonaisuudesta jääkin palasia uupumaan, on Ganes parhaimmillaan aikalaiskuvauksena. Jukka Uusitalon vakuuttava lavastus ja Helena Paavilainen-Takalan upea puvustus tuo elokuvaan aidon 1970-lukulaisen tunnelman, josta syntyy elokuvan kannattelevin voima. Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa moni saman tyylilajin edustaja olisi vasta puolivälin tienoilla. Se on sekä Ganesin hyöty että haitta. Ratkaisu jättää viileäksi.
Keskustelut (4 viestiä)
27.09.2007 klo 17.56
Rekisteröitynyt 10.04.2007
28.09.2007 klo 14.14
28.09.2007 klo 22.52
29.09.2007 klo 12.41
Kirjoita kommentti