Vuodesta 1996 julkaistu Harvest Moon -pelisarja on vuosien saatossa kerännyt vankan, jopa legendaarisen maineen. Sen hengästyttävän pitkä nimikelista kertoo kiivaasta julkaisutahdista, mutta itse olen onnistunut sivuuttamaan sarjan tähän asti kokonaan. Echoes of Teradea onkin ensikosketukseni Harvest Mooniin, joten tarkastelen sitä täysin uuden pelaajan näkökulmasta. Samalla minulle selvisi, etteivät uudet Harvest Moonit jatka varsinaisesti alkuperäistä pelisarjaa, vaan edustavat Natsume-nimisen studion näkemystä aiheesta. Nimisotku juontaa juurensa siihen, että varsinaisen pelin ja sen nimen oikeudet jakautuivat vuonna 2014, jossa Natsumelle jäi oikeus Harvest Moon -nimeen.


Pelisarja on kuitenkin vuosien saatossa lukemani perusteella tuttu ja osasin odottaa Nintendo-tyylistä kevyttä maajusseilua liitettynä tutkimista painottavaan seikkailuun. Sitä peli onkin. Nintendo-henkisyys näkyy päällepäin, mutta sen ei kannata antaa hämätä - tekninen toteutus on askelia siitä takanapäin. Graafisesti peli on tyylikäs pienestä grafiikan sahalaitaisuudesta huolimatta, mutta avarammilla mailla seikkaillessa ruudunpäivitys ei pysy toiminnan mukana, vaikka peli ei piirrä maisemia yksityiskohtaisina kovinkaan kauas. Äänituotannosta täytyy antaa pelille kehut, koska taustamusiikit ovat varsin onnistuneita ja sopivat peliin erinomaisesti. Kappalelista on kuitenkin valitettavan suppea ja samat pimputukset tulevat pidemmän päälle häiritsevänkin tutuiksi.



Pelin käynnistyessä pelaaja luo itselleen hahmon melko suppealla hahmoeditorilla. Nimeämäsi sankari saapuu Bloomfield Village -kylään, jossa tämä ottaa vastuulleen pienen maatilan. Kylän ympärillä Teradean maailmaa uhkaa salaperäinen usva, jonka syitä tulisi ratkoa. Reuna-alueilla, joihin usva ei ulotu, harmina vaanivat sudet. Kylän väki tulee nopeasti tutuiksi ja kohtaamiset sekä heidän auttamisensa tuottavat iloa alueelle, joka mahdollistaa suurempien ongelmien selvittämistä. Pelin hahmot ovat yliampuvine reaktioineen hauskoja ja elävöittävät mukavasti kyläelämää. Omat ongelmansa on myös muistinsa menettäneellä sadonkorjuujumalattarella, jota auttamalla hän alkaa pikkuhiljaa muistamaan erikoiskykyjään ja jakamaan niitä myös pelaajalle.


Pelin ytimessä ja ongelmien ratkonnassa päällimmäisenä toimii maanviljely, jolla voi pikkuhiljaa sekä vaurastua että auttaa kyläläisiä. Ensin maa muokataan kuokalla pellon pala kerrallaan kankein ohjauskontrollein, ja sen jälkeen kylvetään siemenet. Sadepäivinä luonnon automatiikka hoitaa kastelun, mutta poutapäivinä vesi on kannettava pellolle kaivosta. Maaperän laatu vaikuttaa myös sadon laatuun ja sitä kautta sen arvoon markkinoilla. Oikean elämän opit auttavat pelissäkin maaperän kunnon parantamisessa; viljelykierto, kesannointi ja eläinten laidunnus parantavat sen takaisin huippukuntoon. Kivien nouseminen pellon pintaan vaivaa myös peliviljelyksissä. Viljeleminen on periaatteessa ihan mukavaa, mutta pidemmän päälle toisto alkaa hieman ärsyttää, kun joka päivä täytyy samat rutiinit toistaa. Eipä aikaakaan, kun huomaat viljeleväsi pian useammassa kylässä, ja päiväruutiiniin lisätään edestakainen kulkeminen kylien välillä.



Navetan puolella pääset heti hoitamaan lehmää, joka tietenkin syö ja tuottaa maidon lisäksi lannoitteeksi soveltuvaa materiaalia. Eläinjoukkoa voi kartuttaa kaupassa muun muassa lampaalla ja koiralla, mutta lisäksi pelimaailman villieläimet ovat myös kesytettävissä. Hevosta ei välttämättä tarvitse ostaa, vaan sen voi löytää kylän lähimaastosta. Päivästä toiseen hellittelemällä sen saa lopulta kesyyntymään täysin, ja silloin se on valmis muuttamaan tilalle.


Odotin maanviljelyn olevan kokemuksessa suuremmassa roolissa, mutta pelimaailman tutkiminen ja uusien alueiden avaaminen vie tässä asettelussa pidemmän korren. Harmillisesti laajan pelimaailman tutkiminen ei kuitenkaan ole niin rentouttavaa kuin sen voisi odottaa olevan. Pelin alkupuolella tunnelmaa latistavat päivän lyhyys sekä kävelyn hitaus, jota hidastaa entisestään petojen välttäminen. Petoeläimet eivät käy hahmoon kiinni, mutta niiden lähentely pelottaa pelaajan loputkin energiat tuuperruttaen lopulta hänet täysin.


Hahmo pystyy toki myös juoksemaan, mutta se kuluttaa staminaa eli energiaa, josta on saattanut kulua jo valtaosa aamun päivittäisissä askareissa. Energiaa voi palauttaa syömällä, mutta alussa, rahan ollessa tiukassa, ei päivän tienestejä tahtoisi millään tuhlata energiamittarin täyttämiseen. Lisäksi nukkumaan on ehdittävä ajoissa, joten tutkimusretkillä on osattava kääntyä kotia kohti riittävän varhain. Onneksi hevosen saa käyttöönsä melko pian, mikä nopeuttaa kulkemista huomattavasti. Matkantekoa auttavat myös sadonkorjuujumalattaren muotoiset Warp-patsaat, joita alkuvaiheiden jälkeen opitaan käyttämään teleportteina paikasta toiseen siirtymiseen.



Kaikkein ärsyttävintä pelimaailmassa seikkailessa ovat tekniset ratkaisut, jotka rikkovat liikkumisen vapauden. Pienetkin korkeuserot tarkoittavat, ettei kohdasta kuljeta ylös eikä alas, vaan pienetkin nousut täytyy kiertää tasaisempaa maata pitkin. Hyppy alaspäin mäen päältä onnistuu kyllä, mutta vain jos laskeutumiskohdan vieressä on puutikku punaisen narun kera osoittamassa sitä. Jopa pelihahmon kengän korkuinenkin ruskea reunus nurmialueiden välillä voi tarkoittaa, että kauempaa on kierrettävä. Hevonen ei ole sen kyvykkäämpi, vaan ratsun selässäkin korkeuserot on kierrettävä, jollei sitä erikseen ole merkitty. Laajassa pelimaailmassa nurmiketoa riittää kahlattavaksi asti, ja keinotekoisten seinämien takia lyhyeltä näyttävä matka pitkittyy kierrellessä ja kaarrellessa. Nurmella kulkeminen onnistuu kontrolleiltaan vielä helposti, mutta myöhemmin vastaan tulevat luistava jää ja juoksuhiekka tuovat omat haasteensa. Matalassa vedessäkin voi kulkea, mutta matalikot on tehty kuin käytäviksi merialueelle ja syövät immersiota vapaasti koluttavasta pelimaailmasta.


Pelin kohderyhmä on selkeästi nuoremmat pelaajat, mutta heikkouksistaan huolimatta peli soveltuu varttuneemmallekin pelaajalle. Vaikka päivärutiinit toistavat itseään ja aarteiden etsiminen paikoin yksitoikkoisessa pelimaailmassa saattaa puuduttaa, pelissä etenemistä auttavat löydöt tuottavat parhaimmillaan suurta iloa, ja noin 20 minuuttia kestäneen päivän jälkeen intoutuu pelaamaan vielä seuraavankin päivän. Hahmojen väliset kanssakäynnit eivät tarinallisesti suuria käänteitä tarjoa, mutta osaltaan ne syventävät juonta ja luovat kylään elämää. Mielitiettyä kannattaa erityisesti käydä moikkaamassa päivittäin ja hänen kiinnostuksensa kohteet kannattaa selvittää, jos aikoo jonain päivänä päästä vihille ja parivuodetta hankkimaan. Keskusteluissa käytetty melko simppeli englannin kieli voi toimia myös hyvänä harjoitteena kieltä opiskelevalle.


Tuoreimmassa Harvest Moonissa on paljon hyvää ja jopa koukuttavia elementtejä, mutta se olisi kaivannut huolitellumpaa viimeistelyä ja paljon lisäpohdintaa seikkailuosion toteutuksessa. Laajan mutta yksitoikkoisen pelimaailman ja kulkua hölmösti rajoittavien peliratkaisujen yhdistelmä olisi vaatinut jotain lisää ja rajoittavia tekijöitä vähemmän. Ensikertalaisen silmään idea on kuitenkin erinomainen, ja palan mielenkiinnosta kokeilla jossain kohtaa alkuperäistä pelisarjaa virallisesti jatkavaa Story of Seasonsia.