Silent Hill -pelisarjalla menee taas vuosien tauon jälkeen lujaa. Muutaman vuoden takainen Silent Hill 2 -uusintaversio oli erinomainen teos niin klassikkopelin ystäville, kuin uusille pelaajillekin. Viime vuonna julkaistu Silent Hill f ei ollut läheskään täydellinen peli, mutta tarjoili silti klassista selviytymiskauhumenoa uudessa ympäristössä.


Syyskuun lopussa ilmestynyt Silent Hill Townfall jatkaa trendiä, rikkoen samalla useita rajapyykkejä. Se kun on sarjan toinen Yhdysvaltojen ulkopuolelle sijoittuva peli, mutta myös ensimmäinen sarjan peli, jota pelataan ensimmäisestä persoonasta.

Uusi perspektiivi ei muuta perusteita, sillä myös Townfall on ahdistava ja klaustrofobinen kauhukokemus, joka on paljon velkaa yhdelle modernin kauhupelaamisen mestariteoksista, eikä sattumalta.



Townfall alkaa äärimmäisen mystisesti. Kameran pyyhkiessä Skotlannin sumuisten rantavesien yllä kaiuttimista kaikuva ääni pyytää Simonia saapumaan luokseen, koska vain hän voi selittää jotain kaupunkilaisille. He uskovat vain, jos Simon kertoo sen. Mysteeri syvenee, sillä Simon ponnistaa rannalle veden syvyyksistä henkeään haukkoen ja ilman mitään muistikuvaa siitä, missä hän on, tai miksi hän on saapunut sinne.


Simonin kämmenselkään on kiinnitetty kanyyli, jonka poistoyritys saa koko maailman järisemään ja tuottaa suunnatonta tuskaa. Niinpä Simon lähtee hoippumaan rannalta kohti läheistä kylää kanyyli kädessään. Kaupunki itsessään on tietenkin täysin tyhjä, mutta pian hylätystä talosta löytyy kannettava televisio, jota virittämällä Simon löytää signaalin. Siinä tuntematon nainen anelee Simonia palaamaan luokseen, tai ainakin antamaan hänelle jonkinlaisen viestin.


Näin alkaa Townfallin tarina, joka mystisen menon ohella käsittelee niitä klassisia Silent Hill -pelien teemoja. Peli käsittelee muun muassa hyvin COVID-19-henkisiä teemoja, sillä kaupungissa on tapahtunut jonkinlainen suunnaton lääketieteellinen katastrofi, jota sen muutamat lääkärit ja sairaanhoitajat eivät kyenneet mitenkään hoitamaan.
Heidän, sekä koko yhteisön, kokemansa traumat ja avuttomuuden tunteet ovat pelissä keskeisessä roolissa. Vaikka kaupungin nimi on muuttunut, Silent Hill on yhä Silent Hill ja kaikki sinne juuttuneet ovat siellä syystä, sovittamassa syntejään. Mutta mitä nämä synnit ovat? Se selviää vain pelaamalla.

Jos tarina on hyvin klassista menoa, pelattavuus onkin sitten kovin erilaista.



Joku voisi helposti kuvitella, että Silent Hill Townfall on ensimmäisen persoonan peli, koska Resident Evil löysi myös ensimmäisen persoonan kauhusta itselleen uutta energiaa. En toki voi aukottomasti sanoa, että tämä ei ollut osasyy ratkaisuun, mutta suurempi syy lienee muualla. Townfallin kehitystiimin keskeiset tyypit kun työskentelivät aiemmin Alien: Isolationin parissa, joten ensimmäisen persoonan kauhu on heille hyvin tuttu juttu.


Tämä jälkimmäinen selitys tuntuu muutenkin loogisemmalta, sillä pelinä Townfall on selvästi paljon velkaa Alien: Isolationille. Enkä tarkoita nyt vain perspektiiviä, vaan sitä suurempaa pelifilosofiaa.

Selviytymiskauhupelien suuri juttu on aina ollut se, että vihollisia vastaan ei kuulu taistella. Että resursseja on niin vähän, että on parempi vältellä niitä ja turvautua väkivaltaan vasta, kun ei ole muuta keinoa. Tämä ei tietenkään ole aina ollut oikeasti täysin totta, mutta Townfallin tapauksessa se on selkeästi pelin henki.


Oletusvaikeustasolla pelatessa pelin tarjoamat lähitaisteluaseet ovat miltei hyödyttömiä, sillä ne hajoavat jo parin taistelun jälkeen. Viholliset lyövät hyvin kovaa ja aseita on tarjolla todella harvakseltaan. Kun myöhemmin sitten vihdoin löytää vähillä ammuksilla varustetun revolverin, jokainen sen laukaus kaikuu sen verran kauas, että se houkuttaa kaikki alueen viholliset varmasti paikalle, jolloin edessä onkin tuskaa.

Taisteluista ei myöskään hyödy mitään, mitä nyt saa yhden vihollisen torpattua tieltään. Viholliset eivät pudota esineitä, joten niitä vastaan taistellessaan vain kuluttaa jo entisestään harvoja resurssejaan. Niinpä välttely on homman nimi.


Simonin apuna on se pelin alussa löydetty matkatelevisio, jonka voi virittää myös vihollisten taajuudelle. Näin tekemällä voi ruudulta seurata aina yhtä vihollista kerrallaan, vaikka seitsemän seinän läpi. Tämän infon avulla pitäisi sitten valita oikeat hetket liikahtaa suojapaikastaan seuraavaan, yrittäen näin luovia tietään katujen läpi. Viholliset ovat fiksuja ja aggressiivisia ja muuttelevat partioreittejään, tehden niiden väistelystä usein hyvinkin kinkkistä puuhaa.

Pelin kunniaksi on todettava, että kerran tai pari havaituksi tuleminen ei ole maailmanloppu, sillä jos onnistuu katkaisemaan näköreitin viholliseen ja piiloutumaan uudelleen, tämä todennäköisesti kadottaa pelaajan ja palaa taas reitilleen. Kaduilta voi poimia mukaansa myös heitettäviä esineitä, joilla vihollisia voi houkutella haluamaansa suuntaan, avaten näin reittiä eteenpäin.

On selvää, että tällainen pelaaminen ei varmasti viehätä kaikkia, minkä kehitystiimikin on varmasti tiennyt. Mutta he ovat selvästi tavoitelleet ahdistavaa ja klaustrofobista kokemusta, siinä myös onnistuen. Oletusarvoisesti peliä pelataan 2.35:1-kuvasuhteella, eli mustien palkkien keskellä. Tämä rajoittunut näkymä saa pelin tuntumaan entistä ahdistavammalta, joskin pelin voi säätää asetuksista pyörimään myös täydellä ruudulla.


Taistelun ohella tarjolla on myös paljon ratkottavia ongelmia, pienempiä ja suurempia. Varsinkin nämä suuremmat ongelmat ovat suorastaan erinomaisia ja mukana on muutama puzzle, jotka nousevat helposti koko pelisarjan parhaimmiston joukkoon. Kehitystiimi on onnistunut erinomaisesti antamaan pelaajalle juuri sopivasti vihjeitä maailmaan kätkettyjen dokumenttien muodossa, jotta pienen kokeilun ja ihmettelyn jälkeen ongelmien logiikka aukeaa ja selvitys voi alkaa.

St. Amelian saari on kiehtova, mutta samalla myös sydäntä raastava pelipaikka. Hylätty kaupunki on täynnä kadonneiden asukkaiden jälkeensä jättämiä pieniä ja suurempia elämän elämän merkkejä, jotka omalla tavallaan kertovat tarinoita siitä, millaisia ihmisiä siellä asui. Pienen lapsen sängyn viereiselle seinälle teipatut valokuvat perheen lemmikeistä, jonkun rakastettu ja hyvin luettu sudoku-kirjojen kokoelma, kiireessä pakatut matkalaukut, joita ei koskaan otettu mukaan, koska oletettavasti niiden omistajan evakuoitumisyritys jäi vain haaveeksi… niin inhimillistä ja tarinan avautuessa jatkuvasti vain traagisempaa löydettävää.

Tuloksena on ahdistava ja kiehtova kauhupeli, jonka yksityiskohtainen maailma kutsuu tutkimaan ja seikkailemaan.



Silent Hill Townfall on myös teknisesti loistava teos. St. Amelian kylä näyttää hämmentävän realistiselta ja kuten kauhupeliltä sopii odottaa, peli käyttää valoja ja varjoja, sekä sumua ja muita efektejä erinomaisen hyvin hyödykseen. Varsinkin hyvällä OLED-näytöllä ja pimeässä huoneessa pelattuna peli loistaa, vertauskuvallisesti. Äänimaailma on myös ensiluokkaista tasoa, mikä auttaa entisestään vetämään tunnelmaa kohti kattoa.


Pelasin itse arvostelua varten PlayStation 5 -versiota PS5 Pro -konsolilla, joka tarjoaa perinteiseen tapaan joko ruudunpäivitysnopeutta tai graafisia herkkuja painottavat tilat. Jo ruudunpäivitystilassakin säteenseurantaa ja muita efektejä oli sen verran riittävästi, että en jäänyt ainakaan itse kaipaamaan enempää, varsinkaan kun hintana on enimmäkseen silkkisen pehmeän ruudunpäivityksen merkittävä leikkaus. Nopeammillakin asetuksilla pelin ruudunpäivitys töksähteli välillä hieman, mutta sen verran harvoin, ettei se ollut suunnaton ongelma.

Kokonaisuutena siis mainio kauhupeli. Hieman miinusta tulee siitä, että tarina on lopulta hieman turhankin suoraviivainen, sekä muutamista osioista, joissa pelaaja heitetään pienille alueille kerrasta poikki tappavan hirviön kanssa. Nämä hiiviskelyosiot eivät tunnu enää hyvällä tavalla ahdistavilta, vaan jopa rasittavilta, varsinkin kun tallennuspaikkoja on välillä turhankin harvakseltaan. Sama ongelma kuin Alien: Isolationissakin aikanaan, siis.


Mutta näiden ongelmien kanssakin peli saa helpon suosituksen. Kiehtova maailma, ahdistava tunnelma, hyviä puzzleja ja pienistä ongelmistaan huolimatta mukanaan vetävä tarina tarjoavat oikein mukavaa kauhuviihdettä lokakuun pimeille illoille.