Herra Bruce Wayne, lepakkomies, lepis, Batman, yön ritari - ihan sama, millä nimellä häntä kutsutaan - ei ole saanut kummoista kohtelua videopelimarkkinoilla. Samaa voi toki sanoa myös lähes kaikista hänen lajitovereistaan, ehkä Hämähäkkimiestä lukuunottamatta. Valkokankaalla mustaviittainen sankarimme on rebootattu onnistuneesti ja samaa ennakkotoivoa pelipuolella aiheutti myös Arkham Asylum, kun siitä alettiin kuhista. Luokaa katseenne taivaalle, sillä bat-signaali palaa kirkkaana!



Batman: Arkham Asylum ei perustu uusiin Bat-leffoihin, vaikka tunnelman yleinen synkkyys on varmasti saanut lisäpotkua siltäkin suunnalta. Sen sijaan jonkinlaisena pohjarunkona on ollut erinomainen sarjakuvanovelli Arkham Asylum: A Serious House on Serious Earth. Pääpahiksena toimii ansaitusti Jokeri ja tapahtumat lähtevät vyörymään siitä, kun tämä virnistelevä miekkonen kärrätään Arkhamin vankimielisairaalaan, joka on jo entuudestaan täynnä kieroutuneita pahuuden ruumillistumia. Jo hetken päästä Arkham onkin Jokerin sekä Harley Quinnin hallussa ja juoni ulottuu hirviösotilaiden luomispuuhiin, mutta pääosassa on tietenkin Batmanin kiusaaminen.

Batmanin 70-vuotiseen eloon mahtuu niin paljon variaatioita itse sankarista, että lähdemateriaalin määrä on valtava. Rocksteady Studiosin tekemä rajaus on sataprosenttisen onnistunut, ottaen huomioon senkin, kuinka hankala lepakkomies on supersankarina: miekkosella ei ole lainkaan 'oikeita supervoimia' vaan monen muun toimintapelin tyypit ovat ihan samalla tasolla fyysisiltä kyvyiltään. Superin bättiksestä tekee mystisyyden verho, johon oleellisena osana liittyvät lapsuusmuistot, kaksoiselämä, teknologiaan turvautuminen ja pelon käyttäminen aseena rikollisia vastaan. Kaiken kruunaa kierrekirsikka siitä, kumpi nyt onkaan kahjompi setä - pelleksi vai lepakoksi pukeutunut?



Sen lisäksi, että rocksteadylaiset ovat saaneet liki täydellisesti tiivistettyä Batmanin parhaat puolet, ovat he myös saaneet tehtyä malliesimerkin kategoriassa 'toimintaseikkailu'. Arkham Asylum ei täräytä Batarangilla vain muita Batman-pelejä, vaan myös muita sarjakuvapelejä, muita lisenssipelejä sekä monituisia pelejä yleisesti. Arkham tarjoaa paljon mahdollisuuksia hiipimiselle, kiipeilylle, liitelylle, 'salamurhille' (viholliset eivät kuole vaan menevät tajuttomiksi), nyrkkitappeluille ja Jokerin juonille. Valitettavan vähän vaihtoehtoja se sen sijaan tarjoaa vapaalle tahdolle ja etenemiselle, mikä heikkoutena ilmaistakoon. Ilmastointihormeissakin ryömiskellään vallan riittävästi.

Kaikki muu onkin pelaamisen juhlaa. Vaikka rosvojoukon mätkintä on muutaman napin painelua, poukkoilee Batman lennokkaasti uhrista toiseen ja mojovat tehosteet vauhdittavat matkaa. Apuna sankarillamme on röntgenkatsemainen 'etsivänäkö', jonka välityksellä aseita kantavat viholliset karsii muista jo kaukaa ja heidät voi erottaa kättäpidemmistään vaikka lepakkobumerangin avulla, gargoyle-patsaasta tiputtautumalla tai taakse hiipimällä. Lihaskimppupahikset hoidellaankin sitten nyrkin ja jalan yhteistyöllä, mitä nyt puukkoja tai sähkötainnuttimia heiluttaviin tarvitsee käyttää paria muutakin nappia.

Etsivänäkö toimii monessa kohtaa peliä ohjaavana tekijänä, kun esimerkiksi poliisipäällikkö Gordonia jäljitettäessä se säädetään havaitsemaan ilmasta viiksivallun savukkeen tuoksu. Vaikka Arkhamissa riittää loukkoja, vankiosastoja ja viemäreitä, eksymään ei juuri päässyt. Johdatus eteenpäin on selvää, mutta hienonhienosti siinä rajalla että enimmäkseen vältytään kädestäpitämis- tai tunnelitunnelmalta.



Pahisten mätkimisestä, pelissä etenemisestä, Arvuuttajan ongelmien ratkomisesta ja kysymysmerkkien löytämisestä sekä potilaiden kuulustelunauhojen ja -kansioiden löytämisestä Batman kerää kokemuspisteitä. Niillä voi päivittää liikerepertuaariaan ja mm. batarangin sekä lukkoja avaavan dekoodaajan ominaisuuksia. Lisäksi bättis löytää ja saa erinäisiä apuvälineitä, mikä tekee Arkhamissa edestakaisin tallaamisen vaivan arvoiseksi. Pelin alkupuolella nähdyt ulottumattomissa sijaitsevat luukut saakin myöhemmin auki, kunhan oikea väline on hallussa.

Koko komeutta - ja sitä se on - pyörittää Unreal Engine 3, mikä selittänee Gears of Warin köriläiltä useimmille vihulaisille lainatut muskelit. Pelihahmot ovatkin aivan uskomattoman hyvän näköisiä, eikä kauaksi jää tunnelmallisen kolkko kolhoosikaan. Graafikot eivät ole juurikaan säästelleet ränsistyneen mielisairaalaan yksityiskohtia viilaillessaan. Erityisen tunnelmallisia (ensimmäisellä kerralla pelotti) ovat Scarecrowin kohtaamiset, kun käytävät tai ruumishuone muuttuvat maisemiksi suoraan lepakkomiehen painajaisista ja linnunpelätti itse valvoo näkyjä jättimäisenä hirviönä.



Jo edellisessä kappaleessa mainitsemani tunnelma syntyy olennaisesti myös äänimaisemasta. Juurikin kyseisessä Scarecrow ja ruumishuone -kohtauksessa karmivat äänet olivat ne, jotka selkäpiitäni väräyttivät. Musiikkia pelissä on käytetty hillityn hienosti ja se tuo mieleen hieman Dark Knight -elokuvan. Batman-animaatiosarjassa äänijänteitänsä viritelleitä näyttelijöitä hyödynnetään nyt pelissä - ja se on hyvä asia. Mark Hamill tekee yhden vahvimmista Jokereista koskaan ja varmasti yhden kaikkien aikojen parhaista pelirooleista. Kauas taakse ei jää Harley Quinn eivätkä vähäpuheiset sivuhahmotkaan, vain Batman itse on vähän liiankin sävytön jäppinen.

Batman: Arkham Asylum on mestarillisesti koottu ja hiottu peli, joka tempaa mukaansa, kiskaisee viitankulmasta ja pitää vankinaan, kunnes eeppinen lopputaisto on käyty ja Batmanin on lähdettävä taltuttamaan seuraavia suurrikollisia. Ainoastaan silloin pelaaja huomaa, ettei olekaan itse Batman, vaan vain pelaaja. Lapsuuteeni liittyvistä syistä riippuen en vaihda avatar-ikoniani vieläkään Teräsmiehen ässästä lepakoksi, mutta pelien saralla punaviittaa viedään aivan kuus-nolla. Tällä bät-sivustolla, tähän bät-aikaan, minä suosittelen tätä bät-peliä.