Missä kulkee pelin ja elokuvan raja? Miten arvostella peli, joka ei varsinaisesti ole peli? Vähään aikaan ei ole tullut vastaan yhtä vaikeasti arvioitavaa peliä, sillä Beyond: Two Souls putoaa lähes täysin perinteisten kriteerien ulkopuolelle. Täysin odottamatonta tämä ei kuitenkaan ollut, sillä Quantic Dream ei ole ensi kertaa asialla. Peli on selvästi Heavy Rainin jälkeläinen; interaktiivinen draama, jossa pelaajan tehtäväksi jää lähinnä eläytyä tarinaan aktiivisen pelaamisen sijaan. Täysin passiiviseksi ei katsoja tietenkään jää.




Pääosassa on Jodie, pelin aikana pienestä tytöstä nuoreksi aikuiseksi kasvava nainen, jolla on syntymästään asti ollut näkymätön kumppani, Aiden. Aineettomuudestaan huolimatta Aidenilla on kyky liikuttaa esineitä ja jopa ottaa ihmisiä valtaansa. Jodie ja Aiden ovat sidoksissa toisiinsa, eivätkä voi liikkua etäälle toisistaan vaikka haluaisivatkin. Sidos on luonut hahmojen välille paitsi katkeruutta myös syvää kiintymystä. Aiden on Jodieta kohtaan hyvin suojelevainen ja jopa mustasukkainen, ja saattaa helposti suuttua ja pahimmillaan tappaa puolustaessaan kumppaniaan.

Yliluonnollisen ystävänsä vuoksi Jodie on viettänyt koko elämänsä valvotuissa olosuhteissa, ja tilanteen pahentuessa hänet siirretään kasvatusvanhemmiltaan laitokseen tutkijoiden tarkkailtavaksi ja kasvatettavaksi. Henkiolento on tietenkin liian arvokas voimavara hukattavaksi, joten tutkimusten lisäksi Jodiesta koulitaan CIA:n sotilas. Osaansa kyllästyneenä Jodie lopulta päättää karata, valiten mieluummin kodittomuuden ja kurjuuden sotilaan uran sijaan. Hallinto ei kuitenkaan luovu lempiprojektistaan helpolla, varsinkin kun sen omat kokeet henkimaailman suhteen uhkaavat mennä pahasti pieleen.




Tarinan seuraamista vaikeuttaa kerronnan pirstaloitunut rakenne. Pelissä seurataan Jodien kasvua tytöstä aikuiseksi, mutta mukaan hypätään tarinan loppupäästä. Sen jälkeen alkaa melkoinen siksakki elämänvaiheiden välillä. Usein on vaikea sijoittaa alkava luku jo pelattujen osien joukkoon ja pysyä mukana siinä, mitä oikein tapahtui missäkin kohdassa. Sirpaleisuus on selvästi kerronnan tehokeino, mutta turha sellainen ja aiheuttaa lähinnä hämmennystä.

Kymmenen tunnin peliaikaan on ympätty Jodien vaiherikkaasta elämästä noin 15 vuoden pätkä, ja siihen mahtuu vaikka mitä. Mukana on kaikkea lapsuuden painajaisista teinikapinointiin, illallistreffeille valmistautumisesta sotatilanteeseen, rahan kerjäämisestä maailman pelastamiseen. Kun kymmenet eri tilanteet yhdistetään hajanaiseen järjestykseen, tulee kokonaisuudesta vähintäänkin vaikeasti seurattava. Siihen nähden tarina pysyy jopa hämmentävän hyvin kasassa.


Kaikkiin elämänvaiheisiin ei kuitenkaan ehtinyt päästä kunnolla kiinni, ja ne tuntuivat osittain irrallisilta muusta tarinasta, kun taas toiset luvut tuntuivat turhankin pitkitetyiltä. Lähes kaikki mukana olleet henkilöhahmot olivat sen sijaan elävän tuntuisia, olivatpa ne kuinka pienessä roolissa tahansa. En tiedä onko syynä hahmojen inhimillisyys ja ilmeiden rikkaus, mutta ne herättivät helposti tunteita suuntaan tai toiseen.



Quantic Dreamin aiemmat pelit, etenkin Heavy Rain, ottivat aikoinaan melkoisia harppauksia kokeellisuudessaan. Beyond: Two Souls ei sitä sen sijaan tee ainakaan ihan samalla tavalla, vaan se tarjoaa aika pitkälti samantyyppistä kokemusta kuin edeltäjänsä, toki täysin erilaisessa tarinakehyksessä. Se vie kuitenkin genreä pienemmin askelein eteenpäin, ja suurin harppaus on visuaalisuudessa ja näyttelijätyössä.


Beyond lienee ensimmäinen peli, jonka pääosissa nähdään jopa kaksi tunnettua Hollywood-näyttelijää – ja nimenomaan nähdään, eikä vain kuulla ääninäyttelyn muodossa. Ellen Page ja Willem Dafoe tekevät tässä molemmat erinomaista työtä, ja Quanticin tekniikka siirtää se työ peliin on ensiluokkaista. Paitsi että molemmat hahmot ovat täysin tunnistettavia, on varsinkin Jodien ilmeiden ja eleiden hienovaraisuus parasta mitä tähän mennessä olen peleissä nähnyt.



En ole mikään erityinen QTE-mekaniikkojen ystävä, useimmissa tapauksissa niihin törmääminen peleissä lähinnä ärsyttää. Beyondin tapaisista peleistä ne ovat kuitenkin löytäneet paikkansa, mutta sen sijaan normaali liikkuminen tuntuu olevan pahasti hakusessa. Pienemmilläkin alueilla paikkojen löytäminen tuntui olevan haastavaa, kun kuvakulmaa ei saa liikuttaa vapaasti ja liikkuminen tuntuu kankealta.


Kaikki pelin toiminnot on yksinkertaistettu: lyönnit ja väistöliikkeet tehdään liikuttamalla tattia oikeaan suuntaan, suojasta toiseen juostaan pitämällä nappia pohjassa, ampuminen suoritetaan tähtäämättä. Haastavuus ylipäätään on minimissä. Epäonnistuminen on mahdollista, mutta se annetaan anteeksi ja seurauksetkin ovat minimaaliset: vaikka taisteluissa väistöt eivät onnistuisi sitten millään, lopulta Aiden tai joku muu hahmoista tulee apuun.

Beyond: Two Soulsia voisi muutenkin kritisoida siitä, että pelaajan valinnoilla on vain triviaaleja vaikutuksia. Mahdollisuuksia tehdä valintoja on kyllä jatkuvasti, niin dialogissa kuin vaikkapa siinä, kuinka aggressiivisesti Aiden kostaa Jodien kiusaajille. Valinnat vaikuttavat jossain määrin juuri kyseiseen hetkeen, mutta harvemmin pelin kulkuun laajemmassa mittakaavassa. Luvut kulkevat valinnoista huolimatta ennaltamäärätyllä tavalla, ja lukujen välillä en huomannut aiemmilla valinnoilla olevan senkään vertaa vaikutusta.


Tärkeintä ei kuitenkaan ole, että kaikki pienet valinnat vaikuttaisivat lopputulokseen, vaan se, miten ne vaikuttavat juuri senhetkiseen pelikokemukseen. Omalle kokemukselle on merkitystä, millä äänenpainolla vastaan ärsyttävälle hahmolle, keneen luotan tarpeeksi kertoakseni totuuden Aidenista, tai päätänkö kostaa kiusaajille vai poistua hiljaa paikalta. Vaikka sillä ei olisi pelin jatkon tapahtumien kannalta käytännön merkitystä, pelikokemuksen kannalta sillä on, ja tämä on toteutettu tässä pelissä taidokkaasti.



Jos odottaa haastavaa peliä vaikutusmahdollisuuksineen ja haarautuvine tarinoineen, pettyy varmasti. Toisenlaista tarinallista elämystä kaipaavalle valinta sen sijaan on osuva. Kaikkien pelien ei tarvitse olla pelillisesti haastavia ollaksen hyviä. Ja kysymykseen siitä, onko tämä nyt sitten lopulta peli vai ei, vastaukseni on: ihan sama, antakaa lisää näitä. Kiitos David Cage ja Quantic Dream, että uskallatte kokeilla ja olla erilaisia.