Paasasin edellisen DS-arvioni yhteydessä Euroopan julkaisuaikataulujen satunnaisesta takapajuisuudesta, joten en ala sitä enää toistelemaan, vaikka Elite Beat Agentsiin (alunperin Osu! Tatakae! Ouendan) on päässyt alkuperämaassaan tutustumaan jo heinäkuusta 2005 asti. Itsekin olisin näin tehnyt, mikäli pelini ei olisi hävinnyt Japanista palaavan ystäväni matkalaukun sivutaskusta (kiitti SAS! -Mikko). Voin siis sanoa, että tämän pelin eurojulkaisua on tullut henkilökohtaisestikin odotettua.



Elite Beat Agents on rytmipeli, joka nousi internetissä melkoisen nopeasti legendaariseen maineeseen niiden positiivisten asioiden johdosta, joita aion tässä arvostelussa luetella. Kun pelin kehittäjä iNiS havaitsi kiinnostuksen länsimaissa, muutettiin pelin cheerleader-pojut Men in Black -henkisiksi agenteiksi ja ääniraita sen mukaiseksi. Pääidea on kuitenkin sama: maapallokartalla etsitään pulaan jääneitä ihmisiä tai eläimiä, joita innostamaan Commander Kahn lähettää kolmen miehen agenttijoukon. Autuus saapuu tanssin tahtiin, eli mikäli pysyy rytmin mukana, tarina etenee positiiviseen suuntaan. Muussa tapauksessa joutuu koittamaan uudestaan.

Elite Beat Agentsin 'juonia' seuratessa ei oikein tiedä itkeäkö vai nauraa. Yhdessäkin vaiheessa avustetaan seitsenvuotiasta tyttöä, joka vannotti isäänsä palaamaan jouluksi kotiin. Isä menee kuitenkin kuolemaan onnettomuudessa, joten biittiagentit kutsutaan apuun. Jos rytmit osuvat kohdalleen, tulee isän haamu lopulta aattona vierailulle - jos taas pelaaja töppäilee, toteaa äiti 10 vuoden turhan odotuksen jälkeen, että nyt kyllä muutetaan tästä talosta pois. Traagista vai tragikoomista? Kaiken takana soi Chicagon "You're the Inspiration".

Ylilyödyt tarinat ovat kuitenkin se asia, joka erottaa EBA:n muista rytmipeleistä. Mikäli siinä vain valittaisiin kappaleita listalta, jäisi anti vähäiseksi ja tylsäksi. Alkuperäistä japaninversiota pelanneet valittavat, että osa pelin tunnelmasta hävisi kun veikeät j-popit vaihdettiin länsimaisiin musiikkeihin, mutta turhaan rutisevat, sanon minä. Jos ei originaalia ole testannut, iskee kasarihevi ja Y.M.C.A. suoraan jytkehermoon. Muutaman punkkiräkätyksen olisi kyllä voinut jättää poiskin.



Peliä pelatessa DS:n alaruudulle ilmestyy musiikin tahtiin ympyröitä, jotka kutistuvat, kunnes niitä on aika napsauttaa stylus-kynällä. Lisäksi välillä stylusta pitää kuljettaa ruutua pitkin erilaisia muotoja myöten. Kun yhden jakson napsautukset tekee erinomaisen oikeaan tahtiin, nähdään yläruudulla menestystä. Mikäli ei aivan osu, menestystä on vähemmän ja täydestä hutista tarina saa taas eri muotoja, ellei sössimistä ole niin paljon että koko peli loppuu. Enemmän pelattuaan saattoikin ihan mielenkiinnosta mokailla, jotta näki, mitä kaikkia vaihtoehtoja kunkin hahmon tarinassa on.

Edellämainittujen lisäksi musiikkivalikoimasta löytyy cover-versioina mm. Freddie Mercuryn I Was Born to Love You, Deep Purplen Highway Star, Jamiroquaita, Madonnaa, David Bowieta, Rolling Stonesia ja niin edelleen. Erinomaisia pisteitä saamalla voi avata myös bonusbiisejä, vaikka Cher ja Jackson Five ulottumattomiini jäivätkin.

Se taas johtui siitä, että jostain syystä näinkin paljon rytmipelejä pelanneelle nousi pikaisesti seinä vastaan. Laulujen tuntemisesta oli niiden läpäisyssä kyllä hyötyä ja isompiakin ongelmia aiheuttaneet pääsi usean yrityksen jälkeen hyväksytysti läpi, mutta silti loppupuolella kohtasin sellaisia vaikeuksia, joita en kyennyt peliä testatessani ylittämään. Vieläpä 'normaalilla' Cruisin-vaikeustasolla. Vaikeammalla tasolla pääsin lähes yhtä pitkälle ja sen läpäiseville on tarjolla vieläkin tuhdimpaa tikutusta, joten pelattavaa ja haastetta riittää.

Siitäkin huolimatta EBA:a jaksaa aina yrittää, kun DS:n sattuu käteensä nappaamaan. Jos läpäisemätön viisu turhauttaa, voi aina naureskella kerran läpäistyille uudestaan. Jatko-osa on jo ilmestynyt Japanissa, joten toivotaan että sitä ei jouduta täällä taas vuosikausia odottamaan. Hot-Blooded Rhythm Soul Hey!